Elli Salon kirjoittama, Minna Leinon dramatisoima ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä- teatteriesitys vieraili Tampereen teatteripäivillä elokuun alussa.
Koko talven on mielessäni ollut mennä Muistopäivää Hesaan katsomaan. Menemättä jäi. Mutta nyt se oli täällä Tampereella. Eli miten se meneekään: ellei Mohamed tule vuoren luo, niin vuori tulee Muhamedin luo. Vaikka onnekseni en kuitenkaan ole Muhamed.
Näytelmässä eletään 1930-lukua. Nyt jo tiedämme, että Stalinin vainoissa kuoli silloin paljon myös suomalaisia.
Teatteriesityksen Heimo (Miika Toiviainen), hänen siskonsa (Maija Salo), punaleski (Annika Poijärvi), äiti (Pirjo Lonka) ja hänen tyttärensä (Inke Koskinen) eivät ole tulevasta tuhosta tienneet. Äiti ja tytär lähtevät pakolaisveneeseen perheen isän perään. Äidillä on myös pieni vauva. Ei ole kuitenkaan kauan, sotilaat vievät sen. Minne, sitä ei kerrota. Ihmiset lähtevät Suomen suuresta köyhyydestä hyvässä uskossa hakemaan työtä, leipää ja parempaa elämää Neuvostoliitosta.
Veneen omistava (Rasmus Slätis) ei tainnut olla sen viisaampi. Rahan hän kyllä tuntee ja arvoesineet, joilla rahan puutteessa voi maksaa matkansa. Veneen kuljettamiseen tarvitaan apuri, joksi lähtee perheenisä (Geoffrey Eristan).
Voisi ajatella, että tuohon aikaan Neuvostoliittoon loikkasivat vain tulenpalavat kommunistit. Tässä porukassa on kuitenkin ainoastaan Heimo, joka uskoo olevansa matkalla ihanneyhteiskuntaansa. Jotensakin järkyttävää on, että hänellä usko ihannemaahan näyttää säilyvän loppuun asti. Pääseehän hän mukaan kommunistiseen järjestelmään jonakin pitkällisen ketjun vihoviimeisenä henkilönä titteleineen. Uskossaan ihminen saattaa pysyä vahvana.
Tulokkaita ällistyttää, kun vastaanotto ei olekaan ratkiriemukasta. Jatkossa elämä ei ainakaan paremmaksi muutu. Maahan tulleita muutetaan vähän väliä paikasta toiseen. Samantapaisena säilyvät vain kurjat majoitusolot, olemattoman huono ruoka sekä täit ja luteet.
Välillä tilaa on niukasti häkeissä. Niillä ihmisiä siirrettiin paikasta toiseen, näin ymmärsin.
Eri tilanteissa pakolaisten pitää muodostaa jonoja. Silloin ideologian sisäistänyt Heimo aina isoon ääneen kuuluttaa: askel oikeaan tai askel vasempaan, niin tulee ammutuksi.
En voinut olla ihmettelemättä näiden pakolaisten sitkeyttä ja toivoa pysyä hengissä. Jonkinlaista toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttäkin olin näkevinäni. Toisaalta tuollaisissa äärimmäisissä oloissa voi olla, että kaikki voimat menevät hengissä pysymiseen. Toisaalta, rakkaussuhdekin porukassa syntyy.
Koska tiedän, että pelastuneitakin näistä vainoista on, en voi muuta kuin kummastella ihmisen sitkeyttä.
Alusta asti esitykseen kuuluu Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen soittama ja laulama musiikki. Keskityn niin tiiviisti näytelmän tapahtumiin, että musiikin merkitys jää itselläni taka-alalle.
Lopetuksessa sytytetään lavalle kynttilöitä, Stalinin teloittamien uhrien muistoksi, olen ymmärtävinäni. Stalinin uhreina arvellaan kuolleen 20 000-30 000 suomalaista. Hengissä selvisi 1500-2500.
Kynttilöiden eteen, lavan reunaan tulevat näyttelijät kiittämään.
Seuralaiseni viestittelee vielä seuraavana päivänä kiitoksensa ja toteaa: Pisti miettimään. Taidatkos sen paremmin sanoa.
Elli Salo on kirjoittanut näytelmän yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 tutkimushankkeen kanssa.
Näytelmän kuvat Kansallisteatteri/ Janne Kasama
PS. 1. Tampereen idänsuhteiden museo Nootissa on tarinaa ja kuvia suomalaisten kohtaloista Stalinin aikana
2. Muutama vuosi sitten olin Hämeenlinnan teatterissa katsomassa samanaiheista näytelmää Tulisiipi
Luen aviiseista, että Seela Sellan syöpä on sädehoitojen ansiosta tokeentunut ja hän tulee esiintymään Tampereen teatterikesään. Upea uutinen!
Bongaan ohjelmistosta kaksi Seela Sellan esitystä. Esko Roineen kanssa hän esittää Rakkauskirjeitä- näytelmän. Sen olen kuitenkin jo jokunen vuosi sitten nähnyt. En taida mennä enää, vaikka niin Seela kuin Eskokin ovat aivan omaa rotuaan näyttämöllä.
Aha! Onhan tuolla runoesitys Näin unta kesästä kerran. Sella esittää Eino Leinon runoja. Sinne sitten. Alta aikayksikön sekin on loppuun varattu.
Puoli tuntia aikaisemmin, heti kun ovet avataan, ihmisiä on jonossa odottamassa. Niin minä ja tyttärentytär Saimikin. Jonotuksen ymmärtää, koska paikkoja ei ole merkattu.
TELTTALAB, entinen kirjaston lukusali Laikun vieressä, tulee aivan täyteen. Sinne sopii istumaan 180 henkilöä, valistan itseäni.
En ole oikein sen kummemmin perehtynyt esitykseen. Ohjelmalehtisestä kuitenkin huomaan, että siellä on Seelan runonlausunnan lisäksi Pia Freundin laulua, jota säestävät Louna Hosia sellolla ja Taina-Maria Rautasuo pianolla. Tätä kokonaisuutta on esitetty ilmeisesti jo monta vuotta, koska siitä on tehty CD-levykin jo vuonna 2022.
Kaikki esiintyjät tulevat yhdessä lavalle samanlaisissa asuissa.
Muusikot ovat itselleni ennalta tuntemattomia, mutta lehtisen mukaan alansa huippuja. Uskon. Tässä tilaisuudessa haluan kuitenkin nimenomaan kuulla ja nähdä Seela Sellan lausuntaa.
Ja sitä saan, mitä toivon! Miten ilolla kuuntelenkaan hänen taitavaa, elävää, eläytyvää lausuntaansa! Sanat tulevat takeltelematta. Aivan suotta hän lopussa pahoittelee yskäänsä ja suunsa kuivumista. Höpsistä! Yskää oli vain nimeksi kerran, ei enempää kuin keskimäärin puhujilla muillakaan.
Vuosi sitten toukokuussa olin Komediateatterilla kirjatapahtumassa, jossa oli haastateltavana muun muassa Seela Sella ja hänestä juuri kirjan, nimeltään Sellasta, kirjoittanut Antti Heikkinen. Voi että, Seela oli sielläkin ylen lumoava! Kuinka ollakaan, lopuksi hän lausui Lauri Viidan runon Luominen. Ja miten lausui! Ällistyttävästi!
”Avaruus Ikuisuus Taivas täynnä auringoita…”
Ostamani kirja Sellasta. Seela Sellan tarina on 612 sivuinen, mielenkiintoinen järkäle. On Seelan melkein 90 vuotta ollut tähän asti moninaista ja värikästä. Rohkeasti hän on elänyt.
Olen Tampere-talossa kuin jonkinlaisen sadun lumoissa toista tuntia keskiviikkoiltana. Koloratuurimezzosopraano DiDonato luo Time for Three-trionsa kanssa lumoavan esityksen silmieni eteen.
Esitys alkaa aavistuksenomaisesti. DiDonato näkyy ensin varjona verhokankaan takana. Sitten hän tulee kauniissa valkoisessa mekossaan paljasjaloin lavan puolelle. Istuksii ja kävelee paperi kädessään välillä joitain sanoja mutisten. Välillä hän sammuttelee valotolpissa olevia valoja. Kuvittelen, että hän esittää ikään kuin opettelevansa laulujen sanoja. Pidän kovasti tällaisesta katsojan ja kuulijan vähittäisestä herättelemisestä esitykseen.
Vähitellen lavalle tulevat Trion jäsenet; Nicolas Kendall ja Charles Yang, molemmat viuluineen sekä Ranaan Meyer kontrabassoineen. Kaikki he myös lauluillaan ”säestävät” DiDonatoa, tulen myöhemmin huomaamaan.
Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu säveltäjä Kevin Puts on säveltänyt amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin runoja. Esitettävän teoksen nimi onkin Emily – No Prisoner Be. Sen kantaesitys oli viime elokuussa Bregenzin festivaaleilla.
Runoilija Dickinson eli vuosina 1830-1986. Hänen elinaikanaan runoja julkaistiin vain kymmenen. Testamentissaan hän tiettävästi kielsi niiden julkaisemisen. Kuitenkin vuonna 1955 julkaistiin kaikki 1800 runoa. Häntä on kuvattu luonnon, kuoleman, kärsimysten ja menetysten runoilijaksi.
Dickinsonin elämästä saa salaperäisen kuvan netissä. Viimeisinä elämänsä vuosikymmeninä hän ei juurikaan poistunut tiluksiltaan, vaikka oli kuollessaan vasta 56- vuotias.
Mezzosopraano DiDonato on liikkuvainen lavalla laulaessaan. Hän seisoo, istuu tuolilla, pöydällä tai lattialla tahi makaa vatsallaan pöydän päällä. Ilmeet elävät mukana. Hänen äänensä on kuitenkin kaikista uskomattominta! Se soi kauniina, tunnelmaltaan vaihtelevana runojen tyylin mukaan. Ylimmissäkin äänissä laulu soi puhtaasti ja sanoista saa hyvin selvää. Mikään hänen lauluasentonsa ei huononna äänen tuottoa. DiDonaton esityksestä paistaa esiintymisen ilo ja kaikenlainen vaivattomuus ja ajoittain leikkimielisyyskin. Time for Three- trio sekä musiikillaan että laulullaan täydentävät kauniisti laulajan esitystä.
Valaistuksien vaihtelut luovat omaa kauneuttaan ja tuovat elävyyttä.
Voihan! Enpä muista näin loistavaa juttua kuulleeni ja nähneeni, vaikka paljon upeita esityksiä tähän ikään olen jo nähnyt. Eipä ole mikään ihme, että DiDonatolla on paljon ansiokkaita ooppera- ja konserttiesiintymisiä takanaan. Häntä kuvaillaankin kansainväliseksi supertähdeksi.
Syntyisin laulaja on yhdysvaltalainen, mutta asuu nykyään Barcelonan lähellä.
Todellakin, seisoma-aplodit ovat enemmän kuin paikallaan.
Seuralaiseni kanssa ällistelemme kotimatkalla melkein yhteen ääneen illan uskomatonta nautintoa! Ihmettelemme myös sitä, miksi meitä ei ollut enemmän isossa salissa. DiDonato esiintyi Tampereella ensi kerran.
Kiittelykuvaa lukuunottamatta kuvat ovat Tampere-talon kuvapankista, kuvaajana taiteilija Anja Koehler.
Kirjoitin postauksen Ravintolakokeiluja 16.6.26. Kokeiluintomme sytyttäjä on oheinen kirjanen, jonka mies osti 20 eurolla. Siellä on 16 ravintolaa, joissa voi kaksi henkilöä syödä yhden annoksen hinnalla.
Tässä postauksessa kerron seuraavista ravintolakäynneistämme.
Hamptown Burger
Kun sää, vähän yllättäen, sallii, lähdemme pyörillä Rautatienkadun Hamptown Burgeriin. Kirjasen sivuilla paikka mainostaa, että siellä on Tampereen parhaat burgerit. Ei vähä mitään. Onhan tämä kokeiltava.
Ravintolan edessä ei ole paikkaa, mihin voisin pyöräni kettingillä lukita. Mies ehdottaa, että kun mennään istumaan ikkunapöytään, nähdään, jos joku sen vie. Ihmettelen, että mitä sitten voimme tehdä, juosta perään vai? Ei kun saamme tuntomerkit. Joopa joo. Laitan pyörän valelukitukseen. Ja kyllä. Istumme ikkunapöytään.
Saamme valita burgereista yhdeltä sivulta ja lisäksi on kesäkuun tarjousburgeri limsan ja ranskanperunoiden kanssa, 17 euroa. Mies ottaa sen erikoisen ja minä 15.90 euroa maksavan Hamptown burgerin, kuinkas muuten. Maksamme siis vain tuon 17 euroa.
En tiedä, onko kyseessä kaupungin paras, mutta hyvää, maistuvaa ja ruokaisaa ainakin on! Mieskin toteaa, että ei voi vielä tietää onko paras, kun kaikkia Tampereen burgereita hänkään ei ole maistanut, vaikka niistä kovasti tykkääkin. Kehuu hän toki tätä ostosta.
Siinä syömisen lomassa ihmettelen, miksi kukaan ei ole tehnyt tuotekehittelynä sellaista burgeria, jota syödessä ei ole sekä kädet että nassu enemmän tai vähemmän siinä itsessään. Tämä vain vinkiksi kaikille pelle pelottomille.
Jälkiruoaksi on samaan hintaan kahvi ja leikkokakun pala. Plussaa kakkupalasta, kun en ymmärrä, miten kukaan pelkkää kahvia yleensäkään voi lipittää.
Ravintolasta lähtiessä pyörät ovat tallessa, kuten ikkunasta olemme nähneetkin.
Törmäämme alkumatkasta postinkantajaan kärryineen. Harmittelen hänelle, että kun minulla olisi kirje laukussa postiin menossa, mutta hän taitaa vaan kirjeitä jakaa ei vastaanottaa. Mitä sanoo tämä nuorehko polkupyörällä ja kärryllä kulkeva ihana ihminen. ” Voin sen toki samalla ottaa ja viedä mennessäni”. Yliystävällistä!
Tivoli Smörrebröd & öl
Finlaysonilla Siperian ostoskeskuksessa on tanskalaisia voileipiä tarjoava ravintola. Ei muuta kuin pyörät esiin. Laskeskelen, että taitaa olla yli 40 vuotta siitä, kun olen Kööpenhaminassa nauttinut tanskalaisia voileipiä. Enkä muista niistä mitään. On siis jo aika niitä maistella, edes Tampereella.
Meille kerrotaan, että voimme syödä minkä tahansa lounasvoileivän. Hinta on 14 euroa per annos. Tilaan runsaalta listalta leivän lohella ja katkaravuilla. Mies ottaa lihaisemman version, possua. Samaan hintaan saa virvoitusjuoman. Kun en niistä välitä, ilahdun, kun on sokeritonkin juoma. Öölit jäävät nyt juomatta.
Ruokatilausta odotellessa (mikä ei ole pitkä aika) luen listalta tanskalaisten voileipien alkutarinaa. Oskar Davidsen perusti vuonna 1888 paremmanlaatuisen viiniravintolan Kööpenhaminaan. Asiakkaat viihtyivät siellä niin kauan, että heille rupesi tulemaan nälkä. Neuvokas vaimo Petra löysi ruokakomerosta päivälliseltä jäänyttä paistia. Hän laittoi siitä voileipiä ja koristeli värikkäästi. Näin syntyi tanskalainen voileipä.
Ohhoh! Onpa tässä runsaasti syötävää. Kilttinä tyttönä syön taas koko annoksen. Jos jotakin olisin saanut toivoa, olisin halunnut jotain makua, maustetta enemmän loheen ja katkarapuihin. Pidän kovasti katkaravuista, mutta sinällään ne ovat mauttomia.
Jälkiruokana on kahvi/tee ja suklaapala. Onnistun teetä hakiessani kaatamaan vettä tarjoilupöydälle. Tuleepa komentoketju selväksi:vieressä oleva tarjoilijamies (omistaja?) kutsuu naistarjoilijan pyyhkimään veden pois.
Onpa kaunis Hotelli Helpotus. Ja siisti. Ihan pakko on sitä kuvata.
Jos nyt innostuit tästä paikasta, joudut todennäköisesti odottamaan. Siperia on remontissa ainakin ensi kesään, luki tämän päivän lehdessäkin.
Seuraavista ravintolakokeiluistamme kerron taas joku kaunis päivä. Kyseessä on silloin Ravintolakokeiluja 3.
Ajelemme miehen kanssa Tampereelta mökkiä kohti kantatie kuuskytkuutta. Toista tuntia olemme jo körötelleet.
Ruovedellä on tien vieressä varoitustaulu.
Vähän myöhemmin tulee jo vastaan puomi ja punaiset valot.
Ahaa! Edessä on Visuveden kääntösilta, joka odottaa päästääkseen laivan kulkemaan siitä läpi.
Totta. Kauempana järvellä näkyy laiva. Lähempää voimme keulasta lukea, että kyseessä on Tarjanne. Sehän se huitelee Tampereen ja Virtain välillä. Matkustajia siellä voi olla enintään 115. Laivareitti on nimeltään Runoilijan tie Johan Ludvig Runebergin muistoksi, joka asui nuoruudessaan Ruovedellä. Ruovedeltä löytyy myös Runebergin lähde.
Tarjanne lähtee Tampereella Mustalahden satamasta. Runsaan kahdeksan tunnin päästä se on Virtain laivarannassa. Sieltä pääsee bussilla takaisin Tampereelle. Tarjanne on viimeinen pitkän linjan höyrylaiva. Se rakennettiin 1908 ja sitä kutsutaankin höyrylaivojen legendaksi.
Mies on vähän innoissaan. Hän ei ole vielä koskaan osunut sillalle laivan kulkuaikaan, vaikka onkin kulkenut toisinaan tästä yli kolmekymmentä vuotta. Minä, joka olen vielä pitempään tätä reittiä ajanut, olen joskus tässä tällaisessa autojonossakin seisonut. En toki usein.
Autoliikenne suljetaan näköjään hyvissä ajoin sillalla. Kestää vielä aikansa ennen kuin Tarjanne ehtii sillan luo. Lienee toki kyse turvallisuudesta.
Kääntösilta on osa Visuveden eli Kaivoskannan kanavaa, joka yhdistää Tarjanneveden ja Vaskiveden järvet.
Silta on todellakin kääntösilta ei nostosilta. Sillan keskiosa kääntyy sivulle. Sivistän itseäni lukemalla netistä, että alun perin paikalla on ollut nostosilta, joka valmistui vuosina 1863-1864. Jo vuonna 1878 tilalle valmistui kääntösilta, joka korvattiin uudella jo kahden vuoden päästä. Viimeisimmän kääntösillan mekanismi on ollut kauko-ohjattava vuodesta 2009. Siltaa ohjataan etänä Muroleen kanavalta ja se avataan erillisestä pyynnöstä tai tilauksesta. Jos nyt tunnet tarvetta saada silta auki, löydät netistä myös puhelinnumeron tilausta varten. Avaus ei kuitenkaan onnistu heti tässä ja nyt, vaan asialla pitää olla jo edellisenä päivänä ennen kello 15, sanoo netti.
Pienemmät paatit voivat kulkea sillan ali ilman kannen kääntämistä. Normaali alikulkukorkeus on 4, 2 metriä.
Tarjanne töräyttää komeasti torveaan eli tarkemmin sanottuna höyrypilli viheltää laivan alittaessa siltaa. Laiva muutettiin takaisin koivuhaloilla kulkevaksi vuonna 2023 kuudenkymmenen vuoden jälkeen.
Hetki vain, niin silta kääntyy takaisin paikalleen, valo vaihtuu vihreäksi ja pitkät autojonot sillan molemmin puolin pääsevät jatkamaan matkaansa.
Onhan tämä hauskaa vaihtelua, kun ei ole mihinkään aikataulutettua kiirettä.
Vain toinen meistä uhmaa sadetta ja menee rantaan katsomaan ja Tarjannetta kuvaamaan. Voit arvata, kumpi.
Mielikuvissani voin palata nautittavaan mökkiviikkooni, jolta palasin toissapäivänä.
Meitä on ainakin kahdenlaisia ihmisiä: meitä mökkeilyyn hurahtaneita tai sitten ei. Kuulun ensin mainittuihin.
Enkä nyt tarkoita mökillä mitään omakotitaloa kaikilla teknisillä hienouksilla ja telkkarilla. En. Minulle mökki eroaa kotona olevasta omakotitalosta siinä mielessä, että se on alkeellisempi. Alkeellisesta alkeellisin meidänkään mökkimme ei toki ole. On sähköt ja takkojen lisäksi sähkölämmitys. Puut takkaan ja saunaan on kannettava, astiat tiskattava ja saunakin lämpiää puilla. Tiskaus on minun hommani. Olen melkein jonkun vieraankin suututtanut, joka olisi halunnut tiskata enkä antanut. Astioiden kuivaajan paikka on kyllä aina vapaa. Vesikin tulee ja menee, kun sen jaksaa kantaa pihassa olevasta vesipisteestä, niin ylös mökille kuin alas saunalle. Ulkona olevien Huussin ja Hyyskän lisäksi on sähköllä toimiva vessa. Kesällä sitä ei yleensä käytä kukaan. Ai, eikö ole edes telkkaria? Ei ole, enkä usko, että meidän aikanamme tuleekaan.
Pienemmässä talviasuttavassa mökissä on jatkuva ylläpitolämmitys. Talvella kännykällä voi lämmön nostaa ennakkoon haluamalleen tasolle. Jos jotain, niin tätä pidän luksuksena. Miten suloista onkaan, kun pakkasesta pääsee sisään lämpimään eikä tarvitse odotella tilan lämpenemistä.
Vanhempani ostivat tontin ja rakensivat mökin, kun olin muistaakseni yhdeksänvuotias. Heidän toivomuksestaan ostimme sen heiltä, kun he eivät enää jaksaneet sitä pitää. Talviasuttava pieni mökki on meidän rakentamamme. Edesmennyt sisareni aina minua kiusasi sanomalla, että sinunhan piti vain puuvaja rakennuttaa. Totta turisi.
Tällä viikolla järvemme vesi oli jatkuvasti 21-25 astetta eli siis hyvin lämmintä. Uiminen onkin mökillä mieluisin harrastukseni. Joka kesä testaan vieläkö pystyn uimaan kilometrin yhteen mittaan ilman pohjakosketusta. Kyllä. Onnistuu. Totuuden nimissä on todettava, että kilometrin uimiseen käyttämäni aika on vuosi vuodelta lisääntynyt. Koskaan en ole ollut pikauimari. Tyylini on mallia ”mummouinti”. Tekniikasta ei tietoakaan. Joku viisashan sen on sanonut, että matka ei tapa vaan vauhti. Ihana älykelloni tässä yhtenä päivänä ilmoitti kuntoikäni olevan 10 vuotta vähemmän kuin biologinen ikäni. Oli totta tai ei, en valita.
Siihen nähden, että olen niin innokas uimaan mökkijärvellämme, voi ihmetellä, että talvisin en käy uimahallissa juuri koskaan. Pelkään, että saan syödä siellä jonkun varpaita ja/tai joku taklaa tällaisen mummouimarin. Sitä paitsi, uimahallissa ei ole sitä kaikkea kaunista, jota näen ja kuulen järvessä. Aurinko paistaa (tai sitten ei), tuuli suhisee rannan puissa, uikku saattaa sukellella vastarannalla ja sorsapoikue uida melko lähellekin. Tällä viikolla saman lahden rannalla olevilla mökeillä oli vähän ihmisiä, ääniä ja meteliä ei edes nimeksi asti. Ihanan Leenan ohjaama tehokas lämminvesijumppa talvisin on asia erikseen.
Tänä vuonnakin ajattelin, että rupean soutamaan kuntoilumielessä. Olenko ruvennut? En. Mies uistelee ja pysymme aika hyvin haukiruoissa. Jalompaa kalaa ei ole näkynyt.
Saunan uusi pohjiaan myöden viime kesänä Ruotsalaisen Ari. Osaava tekijämies. On hyvä ja kaunis. Helteillä sitä emme viitsi usein lämmittää, muuten tietysti joka ilta.
Kuntoliikuntaa varten minulla on mökilläkin kävelysauvat, joilla saatan kävellä vaikkapa parin kilometrin päässä olevalle kodalle ja panna nimeni kirjoihin. Viime viikon hienot säät eivät siihen innostaneet.
Jos olen mökillä yksin tai aviohenkiilön kanssa, aamupäivän suurin päätöksentekoni on, juonko ensin aamukahvin vai uinko ensin kilometrin. Tärkeää on tarkkailla, milloin aurinko paistaa ulkoterassilla juuri siihen tuoliin, jossa aamupalan yleensä syön. Ulkona aamupalan syön kotona Tampereellakin, jos sää sen sallii. Tässä kohtaa käytäntöni yhtyvät.
Tämä vuosi näyttää olevan hyvä mustikkavuosi. Mökkimme ympäriltä saa hyvänä vuonna useammatkin piirakkamarjat. Aviohenkilö noukkii niitä pakkaseen sankokaupalla lähimetsistä. Työnjakomme mukaan minä perkaan ne.
Mökin lähellä on ahomansikoita. Näitä ihanan makeita. Poimin niitä itse lapsena, molemmat tyttäreni ovat niitä poimineet ja Esikoisen lapset. Nyt Kuopuksen kolmevuotias tuo niitä mukissaan. Ihana perinne.
Kantarelli on meidän lempisienemme. Tai yksi niistä. Ja kuinka ollakaan, kantarelleja kasvaa puolen hehtaarin mökkitontillamme, tänä vuonna taas paljon. Löytyy niitä hyvinä vuosina lähimetsistäkin. Useamman sienisoossin olen jo tehnytkin.
Sienisoossin kanssa sopivat oman maan perunat. Tammelan torilla myyjä sanoi keväällä Annabelle- siemenperunoita häneltä ostaessani: Ne ovat sitten syötäviä kahdeksan viikon päästä. Laitoin tämän korvani taakse. Näin tapahtui. Potut kasvavat lannan avulla, jota ostamme maanviljelijöiltä. On se niin hienoa, kun niillä on sellaiset vehkeet traktoreissaan, joilla he levittävät lannan tasaisesti pellolle. Muistan senkin ajan, kun saimme lantakasan, jota sitten talikalla levittelimme. Onnistui sekin. Miehen mukaan potut ovat minun projektini, hän ostaisi ne kaupasta. Onneksi hän kuitenkin kanssani istuttaa ne ja usein multaakin. Tänä kesänä multauksen akka-auralla tekivät Kuopus ja Avovävy. Syksyllä pottujen ylös kaivuu kipeyttää minun kroppaani, mies on samaan aikaan puolukassa. Ja tiedät jo, kuka ne puolukat perkaa.
Ilman ihania ympärivuotisia naapureitamme, Marjattaa ja Eloa, emme kaikesta selviäisi. Elo käy syksyisin kyntämässä pienen peltomme ja keväisin äestämässä. Ankaran harjoittelun myötä opin, milloin kyse on äestämisestä, milloin kyntämisestä. Talvisin Elo auraa tarvittaessa lyhyen mökkitiemme.
Aviohenkilö laittaa aina ryytimaatakin. Salaatti on minusta tärkein. Pavuista pidämme kumpikin ja sokeriherneet maistuvat ainakin miehelle ja Kuopuksen pikkutytölle. Toinen ryytimaa miehellä on kotona.
Viinimarjapuskia on monia, mutta ne eivät tuota mitään. Eivät senkään jälkeen, kun siskonlikka Lotan kanssa ne uusittiin. Kaksi omenapuuta innostuu aina välillä omenoiden tuottamisesta. Hyvänmakuisia ovat. Kotona puita on monta enemmän. Tänä vuonna omenat ovat meillä vähissä.
Huomasin pitkästä aikaa ruskoliljan portaiden vieressä. Kuopuksen mukaan se on aina siinä ollutkin. Se vei mieleni lapsuuden kotini pihaan. Muun muassa ruskoliljoja oli pihatien vieressä. Sieltä äiti on niitä varmaan mökille tuonutkin. Tuttu oli kasvi, mutta nimen jouduin kuitenkin hakemaan Lens-äpin avulla.
Linnunpönttöjä olemme puihin laittaneet vaikka kuinka paljon. Aina niissä joissakin alkukesästä näkyy liikettä ja viserrystä. Kirjosieppo ainakin usein pesii. Käen kukuntaa olen kaivannut tänä kesänä. Yleensä ne ovat alkukesästä kukkuneet ihan hervottomasti. Nyt olen kuullut vain vaivaisesti yhden kukunnan. Mies väittää kuullensa niitä metsäretkillään.
Iloksemme Kuopuksen perhe on nyt jo tänä kesänä kahteen otteeseen käynyt kanssamme mökkeilemässä. Ei ole ollut kesässä parempaa aamua, kuin se, kun kolmevuotias tulee herättämään minut puoli seitsemän, hyppää sänkyyni ja rutistaa melkein rusinaksi.
Kentän reunalla on paitsi keinu, leikkimökki ja hiekkalaatikko. Muistini ei kerro, milloin leikkimökki on siihen pykätty. Todennäköisesti isäni teki sen Esikoistani varten, jonka kanssa paljon mökillä olimme.
Tämän riippukeinun toin Equadorista yli 20 vuotta sitten. En vain ymmärrä, miten minulla on voinut olla matkalaukussa vapaata tilaa tälle. Nykyään ei ainakaan olisi. Mutta hyvä että oli. Tämä on kaikkien suosikki.
Tämän kesän erikoisuus, ainakin toistaiseksi on ollut, että hyttysiä ei ole nimeksikään. Jokunen paarma on kyllä patteja tuottanut. Mies ei ole saanut mukaansa metsästä edes hirvikärpäsiä. No jaa. Kaikkia vielä ehtii tulla.
”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, sanoo runo. Senkin uhalla olen oikein sydämeni pohjasta tässä muistellut mökkeilyä ja ihania viime päiviä siellä!
Aulangon näkötorni tornikahvilan nettisivuilta. Kuvaaja ei tiedossa.
Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Hämeenlinnassa Vanaja Festivaaleilla ajelemme ja kävelemme festivaalinautintojen lisäksi Aulangon puistometsän teitä luonnonsuojelualueella.
Aulangon näkötorni kahviloineen on siellä tunnettu maamerkki. Näkötorni on vuodelta 1907 suunnittelijaan arkkitehti Waldemar Aspelin. Rakennuttajana oli Karlsbergin kartanon omistaja eversti, asetehtailija, teollisuusmies ja suurlahjoittaja Hugo Standertskjöld (1844-1931). Hänen kerrotaan luoneen Aulangon puiston ja jättäneen sen jälkipolville. Hänet mainitaankin Suomen rikkaimmaksi mieheksi.
Tällä kertaa emme kiipeä torniin. Laskeudumme sitä vastoin jyrkkiä portaita Aulangonvuoren jyrkännettä alaspäin. Liian on jyrkkää. Emme uskalla mennä alas asti. Aikamoinen pudotus alaspäin on tasanteeltakin. Huh!
Jos olisimme osanneet etsiä ja ehkä osanneet löytää, olisimme nähneet Standetskjöldin muistolaatan ja muistokiven Aulangolla.
Näkötornilta poispäin ajellessamme pysähdymme nautiskelemaan kauniista maisemista. Jossain lammen toisella puolella näkyy pieni rakennelma, vanhanaikainen rakennus torneineen, mikä lie.
Ihan ajotien vieressä on punainen, pyöreä, matala torni pienellä kukkulalla. Onneksi paikalla on opastaulu. Sen mukaan kyseessä on Onnentemppeli. Sen on 1890-luvulla rakentanut eversti Standertsjöld puolalaiselle ruhtinattarelle. Alunperin ikkunoissa ovat olleet lasimaalaukset ja kaiteellinen portaikko on vienyt rakennukselle. Everstin mukaan Onnentemppelin nimeen ja sijaintiin kivisellä kukkulalla liittyi symboliikkaa:
”Onneen ei kuljeta joka miehen vaellettavia valtateitä, eikä matka sinne ole helppo, vaan jokaisen on omia teitään, vaivojansa säästämättä sinne pyrittävä.”
Oi voi! Ruhtinatar ei suostunut kosintaan! Ihmettelen. Hän ehkä halusi säästellä vaivojaan. Jos joku olisi minulle pykännyt edes lumilinnan, olisin onnesta soikeana suostunut kosintaan. Totta puhuen ihmettelen, mitä ruhtinatar olisi voinut tornissa tehdä? Pienihän se on ja keskellä ei mitään. Mutta olisihan everstillä ollut Karlbergin kartanonsa. No, jäipähän kaunis rakennus meidän ihailtavaksemme.
Jäin miettimään, johtuiko puolattaren pakeista, että eversti Standertsköld pysyi ymmärtääkseni poikamiehenä.
Käymme ruokailemassa ravintola Brahessa. Vaihtoehtona on ollut Piparkakkutalon ravintola, jota hämeenlinnalainen ystäväni suositteli. Listoja katseltuamme päädymme kuitenkin Braheen.
Väkeä on etenkin alussa vähänlaisesti, mutta ei se meitä haittaa. Nostamme ensin kuoharimaljat. Syömme salaatin lisäksi alkupaloiksi etanat valkosipuli- ja aurajuustokastikkeella. Oikein on hyvää ja maukasta.
Pääruoaksi minä syön härän lehtipihvin ja tytär kasvispizzan. No joo. Ei hassumpaa. Jälkiruoka ei kummallekaan enää mahdu.
Ruokailureissulla kaupungilla tulee vastaan tämä vesitaideteos. Etsin joka puolelta löytyisikö teoksen nimi ja kenties tekijäkin. Ei löydy. Saman olen huomannut Tampereellakin. Jos minulta kysytään, ja minulta nyt kysyn, kyllä julkisissa tiloissa olevista taideteoksista pitäisi olla nimi ja tekijä esillä.
Kun päätimme tyttäreni kanssa lähteä Hämeenlinnaan Vanaja Festivaaleille heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, on lippujen hankinnan jälkeen seuraava rasti hankkia yösija.
Hotellihuoneen saaminen osoittautuu ongelmalliseksi: vapaita huoneita Hämeenlinnassa kävelyetäisyydellä Linnanpuistosta ei löydy. Aikani googlettelen ja vastaan tulee Matin ja Maijan Majatalo. Siellä on netin mukaan vain yksi huone vapaana. Hinta on sen sorttinen, että pyörittelen silmiäni. Epäilen toki hinnan olevan siksi niin kova, kun festareiden aikaan Hämeenlinnassa on muitakin tapahtumia. Mutta otettava se on. Emme olleet ajatelleet mennä telttaan yöpymään, emmekä ainakaan sillan alle.
Enpä sen kummemmin haeskele huoneesta tarkempia tietoja. Sen varaan ja maksan saman tien. Mitä siinä enää empimään. Majatalon nettisivulta luen myöhemmin, että huoneissa on 140-160 cm leveät parisängyt ja pienin huoneen kokokin on noin 11 neliötä.
Festaria edeltävänä päivänä tyttäreni kuitenkin soittaa Majataloon kysyäkseen huoneemme sängyn kokoa, kun minua hirvittää tuo 140 cm:n sänky meille kahdelle,
Soittonsa jälkeen tyttäreni ilmoittaa minulle: ” Sä oot varannut Loft- huoneen, jossa sängyn leveys on 180 cm”. No, hyvä. Se selvä. Posotamme Tampereelta autolla Majatalon pihaan. Parkkipaikka maksaa 15 euroa vuorokausi.
Tähän Valo Loft huoneeseemme/huoneistoomme sisäänkäynti on suoraan pihasta omalla avaimella. Muihin kuuteen huoneeseen mennään muuta kautta. Kuulin, että tämä huone/huoneisto on vuokrattavissa vain kesäisin, kun omistajapariskunta asuu muualla. Ilmeisesti he sitten asuvat tässä talvisin.
Heti ulko-ovesta oikealle on makuuhuone. Kaunis kuin mikä! Sänky osoittautuu myöhemmin tosi hyväksi.
Pienessä käytävässä, kun menee eteenpäin, on oikealla kaunis ja siisti kylpuhuone, jossa on lattialämmitys. Myöhemmin festareilla lissanmäriksi tulleet kengämme saamme yön aikana siellä kuiviksi. Hyvä juttu!
Käytävä aukeaa oleskelutilaan, jossa on sänkykin. Tosin huoneissa voi yöpyä vain kaksi henkilöä. Portaita pitkin ylös pääsee Majatalon yhteisiin tiloihin, jossa on halukkaille televisiokin, huoneissa niitä ei ole.
Olemme ihan ihastuksesta mykkinä, kun tutustumme tulevaan ”kotiimme”. Ainoaksi puutteeksi yöllä osoittautuu se, että minkäänlaisia pimennysverhoja huoneessa ei ole. Se häiritsee meitä. Molemmat olemme tottuneet nukkumaan pimennetyissä huoneissa.
Majatalon omistavat Karoliina Frank ja Tapio Vekka yrityksensä Frank & Vekka Oy:n kautta. Nimi koostuu omistajien ensimmäisistä etunimistä. He ovat aloittaneet majatalotoiminnan vuonna 2017 tässä yli satavuotiaassa, suojellussa puutalokiinteistössä.
Leipomokahvila Villa Marenki
Huoneen hintaan sisältyy aamiainen. Se puolestaan on samassa pihapiirissä olevassa leipomokahvila Villa Marengissa. Talo on samalta aikakaudelta kuin Majatalo. Omistajatkin ovat samat Frank ja Vekka.
Kahvilassa on useampi vanhaan malliin vanhoin huonekaluin sisustettu huone. Kodikasta.
Päädymme kuitenkin kahvittelemaan ulos terassille, kun sääkin on kohtuullinen. Työntekijä kyllä pahoittelee, että ulkopöytiä ei ole ehditty pyyhkiä. Ei haittaa.
Meille tuodaan aamiaistarjottimet, jossa on täytetty sämpylä, kananmuna, mehua, jogurttia marjojen kera, pikkuleipä ja pari omenanpalaa. Sämpylät ja pikkuleipä ovat kahvilassa leivottuja. Kahvia tai teetä voimme hakea itse halujemme mukaan. Kysyn kahvikannua, jolla voisi viedä useamman kupillisen kerralla, etenkin, kun kahvikupit ovat mallia pienet. Aika jyrkät portaat on mentävä aina ylös tai alas, riippuen siitä, mihinpäin on menossa. Kannua ei nyt juuri pystytä hakemaan, mutta homma toki pelittää näinkin.
Aamiainen on vallan maukas ja riittävän runsas.
Majatalo ja leipomokahvila eivätkumpikaan ole esteettömiä, kuten nettisivuilla kerrotaankin. Portaita on. Kahvilan terassilla oleva kutsunappi on pieni apu asiaan.
Ostan vielä kotiin vietäväksi muutamia lusikkaleipiä (itseasiassa kaikki jäljellä olevat) ja marenkeja.
Majatalo kahviloineen on viehättävä ja kaikin puolin mukava. Olipa mielenkiintoinen, erilainen kokemus kuin normihotellihuone.
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Tai, no jaa. Miinus pimennysverhojen puutteesta.
Minulla on se muistikuva, että en ole kohtuupitkän elämäni aikana käynyt lainkaan musiikkifestareilla. Porijazzia ei varmaankaan lasketa. Eihän festareita minun nuoruudessani juuri ollutkaan tai tiedetty, ainakaan meillä maalla.
Päätän korjata vahingon. Mukaani pyydän Kuopuksen, joka ilokseni lähteekin mukaan. Tampereella toki kesäisin on vaikka minkälaisia festareita, mutta kuka sitä nyt kotikylään festareille jää.
Hämeenlinnan Wanajafestari Linnanpuistossa on sopiva sijainniltaan ja esiintyjiltään. Sinne siis liput ostamaan.
Portilla seuraa ensin lippujen vaihto rannekkeeseen ja melko pintapuolinen turvatarkastus. Tätä ranneketta en varmaankaan malta pois ottaa vasta kuin jouluna. Jos silloinkaan.
Kun näin ensikertalainen olen, en arvaa ahnehtia kaikkea. Vain kirsikat päältä.
Säätiedot ovat luvanneet milloin ukkosta, milloin muuten vain sadetta, milloin puolipilvistä. Ikäänkuin hyvänä enteenä sateenkaari ilmestyy taivaalle. Itse asiassa sen yläpuolella on osa toista sateenkaarta. Tämähän ei voi merkata muuta kuin hyvää.
Näin sitä ihminen voi luulla.
PAULA VESALA
Vähän ennen kuin Paula Vesala aloittaa, taivas aukeaa ja heittää päällemme sateen ja ison isoja sadepisaroita. Sade kestää koko tunnin. Meillä, kuten useimmilla muillakin, on toki sadetakki. Vahinko vaan, että kun heiluttelen käsiäni, vesi valuu hiha-aukoista sisään ja kastelee alla olevan puseron. Kengät ja sukat ovat ihanan märät. Eikö se vähintään näin kuulu festareilla mennäkin?
Paula Vesala apujoukkoineen laulaa monia minullekin tuttuja lauluja. Tytöt ei soita kitaraa, Älä droppaa mun tunnelmaa, esimerkiksi. En ole kuitenkaan niin iso fani kuin jotkut muut, jotka osaavat laulaa monien sanoja mukana. Vanhempien biisien lisäksi hän kertoo laulavansa aivan uppouusiakin.
Kesken kaiken Paula haluaa tulla alas lavalta lähelle meitä. Järjestysmies nostaa hänelle jonkun laatikon ja auttaa alas. Laulut jatkuvat tosi lähellä eturivin seisojia.
Lopussa Paula toteaa, että protokollan mukaan hän on nyt lähtevinään kotio. Ja tulee sitten heti kohta takaisin vielä laulamaan.
Paulan energinen ja hulvatonkin esitys ihastuttaa laulujen lisäksi. Mietin, että mahtaa hän olla aika puhki esityksen jälkeen.
EPPU NORMAALI
Eppu Normaalin esiintyessä väkimäärä lavan edessä oikein selkeästi lisääntyy. Mietimme, että ehkä moni on tullut paikalle juuri Eppujen takia, ovathan he jäähyväiskeikoillaan. Onhan tämä nyt aika mageeta, kun pääasiassa yli 70-vuotiaat äijät ovat edelleen niin suosittuja.
Eppuja kuuntelemaan tulee silminnähden enemmän miehiä kuin mitä Vesalalla oli. Osa yleisöstä on jo selvästi enemmän nesteessä. Varhaisessa keski-iässä (ja nesteessä) olevat jannut ällistyksekseni osaavat ja laulavat Eppujen lauluja. Sellaisiakin, joita minä tuskin muistan kuulleeni. Ne iskevät selvästi suomalaisen miehen sydämeen. Jotain sentään minäkin muistan ja osaksi sanoja osaankin. Esimerkiksi Tahroja paperilla ja Nyt reppusi jupiset riimisi rupiset.
Eppujen lavashousta ei voi puhua, ellei sitten siksi lasketa Martti Syrjän hien pyyhintää pyyheliinaan. No jaa. Kitaristi Juha Torvinen ja Martti pari kertaa hyppäävät alas jostakin, siis ylempää. Martti Syrjä laulaa ja muut soittavat. Kitaristi, velipoika Mikko ”Pantse” Syrjä laulaa yhden laulun. Kun osaa ja on 50 vuotta jo ollut suosittu, mitään erityisiä kommervenkkejä ei tarvita.
Eputkin tekevät vielä paluun lavalta lähdettyään. Martti kiittelee, että onneksi taputitte, meillä onkin vielä pari laulua laulamatta. Viimeisenä he esittävät Vuonna 85.
VÄLIAIKATOUHUJA
Esiintyjien välissä voi nauttia esimerkiksi jotain syötävää/juotavaa, ottaa lävistyksiä tai tatuointeja, tehdä kasvomaalauksia. Tyydymme vain viime mainittuun.
Bajamajoja hätää helpottamaan on pitkä rivi. Jonottaa silti täytyy. Ennakkoluuloistani huolimatta minun kopissani ei haise eikä ole tavaraa pitkin lattiaa. Näinkin voi siis olla.
JENNI VARTIAINEN
Illan viimeinen esiintyjä on Jenni Vartiainen. Yksi suosikkilaulajani hänkin. Hän kertoo olleensa aina esiintymässä Wanajafestivaaleilla ja pitävänsä siitä. Jälleen on minulle tuttujakin lauluja, esimerkiksi Ihmisten edessä ja Nettiin. Odotin, että hän olisi esittänyt kappaleen En halua kuolla tänä yönä. Sitä emme kuitenkaan kuule.
Yleisössä monet ovat aivan fiiliksissä laulaen ja tanssien. Tottahan toki minä olen mukana heiluttelemassa niin käsiä kuin koko kroppaa. Sitähän on jo edellisten esiintyen kohdalla treenattu.
Viimeinen ihana Vartiaisen laulu on Missä muruseni on. Lähdemme jo hivuttautumaan ulosmenoportille, että emme jäisi jalkoihin. Vapaita takseja on odottamassa jo kiitettävä määrä ja lisää näkyy tulevan.
Päivä on vaihtunut lauantaista sunnuntaiksi.
Majapaikkamme luona jäädessämme taksista, toivotan kuskille hyvää joulua. Näin sitä ensikertalaisella menee pää sekaisin ilman iloliemiäkin. Olihan toki tämä festarireissu kuin kesällä saatu joululahja itselleni, jonka antamiseen Kuopus osallistui.
Mitä opin?
Että märät vaatteet, märät kengät ja sukat tai kuraisessa maassa tallustelu ei pilaa festaritunnelmaa.
Että kannattaa katsoa, mihin asettautuu lavan eteen seisomaan illan viimeisissä esityksissä, ellei halua saada yli-iloisten tanssijoiden heilahteluja kylkeensä tai pitkien hiusten heiluttelua suuhunsa. Paikkoja toki löytyy.
Että olennaista festareilla on jaksaa seisoa. Jaksettiin.
Että seuran tulee olla hyvä. Näin oli.
Että kyllä kannatti mennä ja olla! Siis Wanajafestareilla!
Näinpä. Minäkin olen nyt tullut siihen ikään. Toki silmälääkärini on jo vuosia kertonut, että kaihi on kasvamassa, mutta ei vielä syytä leikata. Onhan se toisaalta ihan mukava tietää, että kaikki kropassani ei olekaan lakastumassa, vaan uuttakin kasvua on. No joo! Mukava ja mukava.
Silmälääkärini on kertonut, että vasta sitten pääsee julkisella puolelle kaihijonoon, kun ei pysty autolla ajamaan. Sepä minua on ihmetyttänyt. Jos vasta silloin pääsee jonoon, joka Tampereella kestää noin puoli vuotta, saa siinä aktiivinen autoilija pitää pitkää paussia. Yksityisesti lääkäri olisi kyllä leikannut jo melkein kaksi vuotta sitten. Hinta noin 1500 euroa/silmä. Mietin sitä kyllä ihan vakavissani. Jätin kuitenkin väliin.
Viime helmikuussa olin taas silmälääkärillä. Tällä kertaa lääkäri laittoi minut julkisen puolen jonoon. Kysyin taas hänen yksityisleikkauksensa hintaa: 1600-1800, riippuen mitä tehdään.
Tampereen yliopistollisesta sairaalasta eli Taysista sain aika pian kirjeen, että ovat saaneet lähetteeni kaihikeikkaukseen. Leikkaus toteutuu elokuun loppuun mennessä. Luin ensin kirjeen kuin entinen poika raamattua ja toitotin läheisille, että pääsen jo kesäkuun loppuun mennessä operaatioon. Kun toisen kerran kirjeen luin, ymmärsin virheeni.
Pikkuisen minua rupesi jo ottamaan kupoliin, kun kirjan lukeminen meinasi ruveta hankalaksi. Ei hätää. Hain junalle mennessä nopsasti Normalista, siis halpa/rihkamakaupasta, lukulasit. Sijoitin niihin jopa 3,5 euroa. Johan lukeminen sujui, joskin maatessa sangat hankasivat. Pieni vaiva.
Virhelukemiseni osoittautui enteeksi.
Sain kutsun kaihileikkaukseen päiväkirurgiselle leikkausosastolle noin neljän kuukauden päästä. Paikka oli Valkeakosken sairaala, tarkemmin Tays Valkeakoski. Ensin lievästi keuhkosin, että miksi Valkeakoskelle? Mahtaako siellä olla muita kuin opettelijoita? Tuleeko siitä mitään? Ajattelin, että soitan ja kysyn leikkaajan pätevyydestä.
Muutaman päivän päästä luin kutsukirjeen huolella. Siinähän kerrottiin, että leikkaukset Valkeakoskella ovat osa Tays Silmäkeskuksen toimintaa. ”Kaihileikkauksen tekee aina Silmäkeskuksen erikoislääkäri.” Rauhoituin.
Kun katsoin Kannasta silmälääkärini kirjoittamaa lähetettä, rupesin epäilemään, leikataanko kaksi vai yksi silmää, kuten olin ajatellut. Se vaivasi sen verran, että soitin asiasta hoidonvaraukseen. ”Vain oikea leikataan, vasenhan on hyvä,” sanoi hoitaja. Samaa mieltä. Samalla hän kertoi, että julkisella puolella voi valita, haluaako parantaa lähi- vai kaukonäköä leikkauksella. Molempaa ei tehdä. Yksityisellä puolella korjattaisiin molempia. Melkein jo kaduin, että en kaivanut kaikkia pennosiani patjan alta ja mennyt yksityiselle.
Aviohenkilö joutui/sai lähteä minua kuskaamaan leikkausaamuna. Kirjeessä kerrottiin, että autoa en saa sinä päivänä ajaa operaation jälkeen. Muutenkin autolla-ajokielto katsotaan yksilöllisesti.
Valkeakoskella olin aamusta 8.30 noin kello 11 asti. Odottelua oli vähän joka välissä. Ensin pääsin hoitajalle. Kerroin hänelle, että haluan hyvän lähinäön, koska se on aina ollut minulla tosi hyvä, ennen kaihin loppuaikoja. Lähilaseja en ole tarvinnut. Kysyin, voiko kaukonäkö sitten huonontua entistä enemmän. Näin hoitaja arveli käyvän.
Leikkaava lääkäri Hanna-Mari Mäkelä oli todella mukava ja miellyttävä. Juttelimme hänen kanssaan pitkään siitä, millaista näköä silmään yritetään ja tulee olemaan operaation jälkeen. Kerroin toiveeni siitä lähinäöstä.
Minä, joka aina katson aikoja ja lasken ihmisiä, en nyt yhtään osaa sanoa, kauanko leikkaus kesti. Kaksi ihmistä siinä kuitenkin minun lisäkseni oli, sen tiedän. Hoitaja pesi silmän alueen ja laittoi suojakankaan. Lääkärin puudutus saattoi vähän sattua tai sitten ei. En muista. Olin etukäteen miettinyt, miten saan pidettyä silmäni paikallaan. Siitä ei olisi tarvinnut huolehtia. Tuijotin vain lääkärin ohjeen mukaan valopisteitä. Samentunut mykiö vaihdettiin keinomykiöön. Nyt minulla on kropassani polvieni koboltti-kromin lisäksi muutakin vierasta. Ai niin ja suussa vielä hampaissa lisää vierasta..
Ei muuta kuin kiitoksien kera taas odotushuoneeseen. Hoitajan luona sain sitten hoito-ohjeet sekä suullisesti, että kirjallisesti. Olin tiennyt, että rasitus- ja saunomiskielto tulee. Ikäväkseni sain myös uintikiellon. Ei kiva näin suvella mökkeillessä. Mutta pahempaakin voisi olla. Autoa en saanut ajaa viikkoon. Taisin päivän verran siitä luistaa. Kaikki rajoitukset ovat kestäneet kaksi viikkoa.
Kysyin mahdollisesta silmälapusta yöksi. Niitä ei nykyään kuulemma enää käytetä. Ilmeisesti luotetaan, että kukaan ei yöllä vahingossa unissaan silmää hiero. Sain kuitenkin kokeiluun muovisen lätyskän silmän päälle teipillä laitettavaksi. Kokeilin kerran. En tuntenut tarvitsevani. Tuntui oudolta.
Kortisoni- antibioottitippoja joudun tiputtamaan neljä kertaa päivässä kuukauden ajan, lisäksi kosteustippoja. Heti vajaan viikon päästä mökille mennessä muistin, että antibioottitipat ovat edelleen kotona jääkaapissa. Onneksi Virtain kaupungin apteekki oli auki ja reseptillä sai vielä toisen tippapullon. Huh huh!
Sen verran taisin olla leikkauksesta päästäni sekaisin, että unohdin takkini Valkeakoskelle. Söhläsin vielä siitä puhelinviestittelyssäni. Saattoi johtua siitäkin, että kaihileikkaus, niin turvallinen kuin onkin, minua jännitti. Mies ei ollut ihan intoa piukassa, kun sai takkia lähteä vielä erikseen hakemaan.
Kirkastuiko maailma, kysyi muutamakin ihminen. Niin kuulemma usein käy. Sellaista muutosta en huomannut. Saattaa olla, että hyvä vasen silmäni on koko ajan auttanut minua värinäkemisessäkin.
Voi että on ihana tunne, kun saatan taas lukea kuin vettä vaan! Ja mikä ihmeellistä! Kaukonäkökin tuntuu olevan piirun verran entistä parempi. Lasejahan en ole juurikaan käyttänyt. Konsertissa, teatterissa kyllä. Ja autolla ajossa. Jos muistan.
Kaikki on siis hyvin. Nyt ehkä sitten jään vain odottelemaan jälkikaihin kasvamista. Senkin saa netin mukaan 10-20 % leikatuista. Siitä selviää sitten laseroinnilla.
Aina on syytä kiittää kun siihen on aihetta.
Kiitos siis Valkeakoski, hoitaja, leikkauksessa avustanut hoitaja ja silmätautien erikoislääkäri Hanna-Mari Mäkelä. Hän oli paitsi mukava, ilmeisen taitava! Ja tottakai. Kiitos armas aviohenkilöni kuskailusta ja esimerkiksi mökillä tarvitsemieni 10 litran vesisankojen kantamisesta näinä toipumisviikkoina.
Tänään tulee 2 viikkoa rajoituksia täyteen. Joudun nyt ihan itse kaiken kantamaan ja nostamaan ja muuta vastaavaa tekemään. Salillekin palaamaan. Hyvä niin.
Anjakaarina 