Anjakaarina

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ennen alkua näyttelijöitä seisoskelee lavalla katsomassa yleisön saliin tuloa. Aika hauska ja epätavallinen juttu.

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama Toinen tasavalta, kantaesitys 12.2.26 ensi-illassa. Kyseessä on mielenkiintoinen Suomen sodan jälkeisen historian läpikäynti loistavin näyttelijöin! Kun olen jo iällä, pystyn muistamaan monia tapahtumia menneestä politiikasta. Joidenkin tapahtumien kohdalla mietin, miten vanha silloin olinkaan. Olisiko ollut niin, että nuorena valtakunnalliset tapahtumat eivät aina niin kiinnostaneet.

Näytelmä Kekkosestahan ja idän suhteista tämä keskeisesti on. Nuorta Kekkosta pääministerinä esittää Janne Reinikka. Vanhempaa Kekkosta Vesa Vierikko. Nuorempi  Kekkonen toimii pääministerinä J.K. Paasikiven ollessa presidenttinä. Paasikiven jälkeen Kekkosesta tulee presidentti vuonna 1956.

Läpi näytelmän käy ilmi Urho Kekkosen vallan kasvu ja lopulta ihan kuninkaallinen asema. Kukaan ei halua olla eri mieltä hänen kanssaan, ei mikään puoluekaan. Kekkosta käydään porukalla pyytelemässä uudelleen presidentiksi. Joku poliitikko, jonka nimeä en tässä muista, ihmettelee näytelmässä, mikä saa Kekkosen aina vain jatkamaan. No, minäpä luulen tietäväni. Valta, valta ja valta. Sen mukana saa paljon.

Ihastelen koko ajan, miten näyttelijät pystyvät niin hyvin ottamaan haltuun eri rooleja. Jokaisella nimittäin on esitettävänään monia roolihenkilöitä. Kiirettäkin saattaa pitää.

Mielenkiintoista on, miten jo vuosikymmeniä sitten eduskunnassa väiteltiin samoista asioista kuin myöhemmin, esimerkiksi lapsilisistä, päivähoidosta ja eläkkeistä. Toki kiistelyn sisältö on erilaista. Poliitikkojen ansiosta saimme aikanaan monet sosiaaliedut. Sotakorvausten maksamiseen Suomi joutui käyttämään vuosia paljon rahaa. Tästä huolimatta jo vuonna 1948 saatiin laki lapsilisistä. Nykyään keskustelussa on usein näiden sosiaalietuuksien rajaaminen tai heikentäminen.

Lavalla kuvaajat käyskentelevät kameroineen ottamassa meille nähtäväksi lähikuvia tapahtumista, kuten tässä Stalinin (Taisto Oksanen) ja nuoren Kekkosen neuvottelusta. Taustalla pyörii välillä videoita oikeista tapahtumista, joista näytelmässä kerrotaan.

Josif Stalinin aikana juotiin hänen lempiviiniään, Nikita Hrustsêvon (Valtteri Simonen) aikana terävämpiä. Sieluni maisemiin on jäänyt muisto tästä samanlaisten karvalakkien vaihdosta. Näinhän tekevät rakkaat ystävät.

Lohduton ja surullinen on Kekkosen kauden loppu, kuten tiedämme. Itse en tiennyt, että muistiongelmia oli tutkittu jo melkein 10 vuotta aikaisemmin. Näytelmässä vanha Kekkonen käy keskusteluja haudan takana olevan Paasikiven kanssa. Stalinkin käy uhittelemassa.

Nautin kovasti näytelmästä. Se sekä huvitti että ajattelutti ja se on yhdeltä näytelmältä paljon. Mielenkiintoni säilyi hyvin koko näytelmän ajan. Jälkeenpäinkin näytelmä keskustelutti. Hyvä niin.

Kiitokset menevät paitsi näyttelijöille myös koko työryhmälle. Onpa upeaa, että näin monipuolisin menetelmin saadaan historiaa eläväksi. Käsiohjelman lopussa on vielä kertaukseksi poimintoja tuon ajan historian tapahtumista

Kuvat Kansallisteatterin kuvapankki/Mitro Härkönen

Mainos/ Lippu saatu Kansallisteatterilta

Mielipiteeni ovat kuitenkin omiani.

Andre’ jää sängylle istumaan. Valot näyttämöllä sammuvat. Yleisö on hetken aivan hiljaa. Sitten tulevat raikuvat aplodit. Itse nieleskelen kyyneleitä.

Miten vaikuttava, tunteisiin käyvä esitys! Ja niin todentuntuinen. Esko Roine Andre’na kuvaa valtavan taitavasti ja moni-ilmeisesti ikääntyneen muistisairaan elämää. Tämä on Esko Roineen näyttelijäjuhlaa!

Florian Zellerin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama näytelmä on  erittäin ajankohtainen meilläkin. Ohjelmalehtisessä ohjaajiksi mainitaan Tommi Auvinen/Taava Hakala. Väestö ikääntyy, muistisairaiden määrät kasvavat. Tämä on näkynyt ystäväpiirissänikin.

Jonkinlaisen näkökulman muistisairaan maailmaan näytelmä antaa. Vanhat muistot ja nykyhetki sekoittuvat ilman että itse sitä ymmärtää. Ihmisiä ei aina tunnista, he tuntuvat oudoilta. Kotihoitajat vaihtuvat. He eivät kestä Andre’ ajoittaista pahantuulisuutta ja haukkumista. Hoitaja (Riikka Papunen) lässyttää kuin lapselle. Sitä ei Andre’kaan siedä. Toistuvasti muistisairaalta monesti tyhmästi kysellään: Muistatko? Etkö muista? Kun ei muista, niin ei muista.

”Kuka minä sitten olen”, on Andre’lla lopulta kipeä kysymys. Käsitttääkseni jonkinlaisena ankkurina nykyhetkeen toimii Andre’lla rannekello, josta hän tarkistaa ajan vähän väliä. Kello on tämän tästä hukassa, usein hänen itsensä jemmaamana kaappiin. Varkauksia Andre’ toki usein epäilee. Aikakin on hävyksissä, kun hän ei enää saa selvää kellonajasta, näin ymmärsin. Asuinpaikan vaihdokset sekoittavat hataran pään entisestään. Andre’kin muuttaa kotoaan ensin tyttärensä Annen (Miia Selin) luo ja sitten hoitolaitokseen.

Täytyy sanoa, että katsojanakaan en tahtonut olla aina perillä siitä, mikä oli nykypäivää, mikä mennyttä muistoa ja mikä Andre’n oman pään harhaa. Seuralaiseni epäili, että ehkä oli tarkoituskin siten antaa tuntumaa katsojalle miehen harhailusta. Mene, tiedä. Pentti Helin lienee esittänyt Annen entistä miestä ja hoitajaa.

Kuten oikeassa elämässäkin, muistisairaan käsitykset voivat naurattaakin. Ja naurattivatkin. Andrekin kertoo hoitajalle olleensa tanssija, steppaaja. Että ihan hän nytkin voisi vaikka antaa esityksen taidoistaan. Ei haittaa, vaikka oikeasti hän on ollutkin insinööri. Tapahtumat näyttämöllä ovat kuitenkin enimmäkseen surullisia, koskettavia. Etenkin väliajan jälkeen tunnelma salissa on minusta vakava, myötätuntoinen.

Muistisairaus ei tässä näytelmässäkään vaikuta vain Andre’hen, vaan myös läheisiin. Tytär Anne kipuilee isän sairauden ja tämän käyttäytymisen kanssa kaiken aikaa. Entinen, ankarakin isä on muuttunut täysin, välillä hoivattavaksi lapseksi. Anne yrittää tehdä yhdessä isän kanssa sopimuksia. Muistisairas ei niitä vain hetken kuluttua muista. Kipein hetki tyttärelle on se, kun isä ei tunnista häntä. Anne on kahden tulen välissä, vähintään. Muistisairaan asuminen samassa kodissa ymmärrettävästi rasittaa Annen miesystävää (Janne Kallioniemi). On joskus sanottukin, että tietyssä vaiheessa muistisairaus onkin enemmän läheisten sairaus.

Ajatus Andre’n loppuelämästä pariisilaisessa hoitokodissa yksinäisenä ja itseltään hukassa surettaa minua, vaikka tytär Anne pyrkiikin käymään Lontoosta kerran kuussa. Edes hoitajien (Maiju Saarinen, Pentti Helin) houkuttelut ulos aurinkoon eivät näytä häntä ilahduttavan.

 Mutta mikä olisi hoitokodin vaihtoehto? Olisiko sellaista?

Näytelmän kuvat ovat Tampereen Työväen Teatterin kuvapankista/Kari Sunnari.

Lipun olen saanut Työväen Teatterilta

Jos näytelmän kantaesitys ja ensimmäinen ensi-ilta on ollut runsas 20 vuotta sitten, niin voiko siitä uudelleen lämmitettynä tulla muuta kuin sutta ja sekundaa?

Jo vain voi. Timo Kahilaisen ja Heikki Vihisen kirjoittama näytelmä Alivuokralainen sai ensimmäisen esityksensä vuonna 2003. Suosio oli taattu. Esityksiä oli 300 täysille katsomoille. Satunnainen katsoja väliajalla kertoo minulle sen menneen kahdeksan vuotta.

Juu. Kyllä minäkin muistan sen silloin muinoin katsoneeni. Sisällöstä en sitten kyllä mitään muistakaan. Tässä kohtaa muistamattomuus on erinomainen asia. Yhtään en pysty ennakoimaan tapahtumia, kun nyt taas olen sitä katsomassa.

Heikki Vihinen ohjasi ensimmäisen toteutuksen. Nyt sovituksen ja ohjauksen on tehnyt teatterinjohtaja Mikko Kanninen, Vihinen on tosin ohjauksen assistentti.

Tampereen teatterin klubilaisilla on liput ennakkonäytökseen 28.1.26.

Ennen esitystä saamme ylälämpiössä kuoharilasillisen ja pikku palan suolaista ja makeaa.

Vihinen ja Kanninen tulevat kertomaan näytelmästä. Kanninen on kuvassa oikealla.

Vihinen tunnustaa, että vuonna 2003 ensi-iltaan tulleen näytelmän suuri suosio hiveli turhamaisuutta. Kenelläpä ei moinen olisi hivellyt! Molemmat kehuvat hyviä miehityksiä. Vihisen ohjauksessa Heikki Kinnunen oli pääosassa. Kanninen kehuu tämän esityksen Lari Halmetta. Kannisen mukaan Halme on loistava näyttelijä, hän ottaa hyvin vastaan ohjausta ja on kova työhevonen.

Miehet miettivät, että juurikaan ei ole suomalaisia farssin kirjoittajia. Kanninen sanoo saavansa kymmeniä käsikirjoituksia viikossa. Tuotantoon meneviä ei niistä tahdo löytyä. Vaikka komediaa ja farssia vähätellään usein sen kepeyden takia, sen kirjoittaminen ei kuulemma ole helppoa. Se on helppo uskoa.

No, millainen näytelmä sitten on?

Hulvattomia käänteitä ja pöhkönhullua! Ihan farssimaista, jos minulta kysyt. Alkupuolella kaksi eri roolihenkilöä päästää (teatteri)paukun yleisöä kosiskelevasti? Kun tosikkona en ole pissa-kakkahuumorin ystävä, ehdin jo ajatella, että jassoo. Tämmöistä sitten. Väärässäpä olin.

Mikko Nousiainen Pauli Granfeltina ja Lari Halme Lauri Mustosena esittävät kaveruksia, jotka asuvat samaa asuntoa. Tapahtumat käynnistyvät, kun asunnon omistaja John Molotov (Ville Mikkonen) päättää korottaa vuokraa ihan päättömästi. Rahaa tuomaan tarvitaan alivuokralainen. Carl-Robert Christian Palmberg eli Robban (Arttu Soilimo) otetaan asumaan ja samalla tulevat hänen työntekijänsä. Soilimo on aivan älyttömän taitava roolissaan! Ne ilmeet ja asennot! Voi hyvää päivää! Mari Posti Lydia Molotovana kas vain tulee myös samaan huusholliin, parhaaseen huoneeseen.

Liikkuuhan siellä vielä muitakin, kuten näyttelijäluettelosta voi lukea. Suotta eivät liikukaan. Kaikkia tarvitaan. Kannisen kehuma Halme tekee tosiupean roolityön, ”kovana työhevosena”! Hänen lisäkseen ihan jokainen on kehunsa ansainnut.

Jos nyt lähtisin kertomaan koko tarinaa, tyhjentäisin heti pajatson. Mieli kyllä vähän tekisi kertoa. Siitä ei kuitenkaan kunnian kukko laulaisi. Kuten jo edellä kerroin, järjen häivää ei näytelmässä ole! Ja hyvä niin. Moni roolihenkilö löytää yllättäen uutta itsestään, muuttuu ihan uudeksi ihmiseksi. Rakkauttakin saadaan mukaan.

Joten! Menkää ihmeessä katsomaan, nauttimaan ja nauramaan ! Ei tässä nykymaailmassa muuten juuri naurun aiheita ole! Tai miten tämän nykyelämän nyt itse kukin ottaa.

Ps. Tekijöiden kuvat olen kuvannut tabletilta. Teatterilla en joko muistanut ottaa käsiohjelmaa tai sitä ei ollut.

Rupeaisinko katkeraksi? Mitäs meillä vanhoilla on enää väliä! Ei tässä enää mitään kannata!

Tällaisista asenteista ja ajatuksista gerontologi Marja Jylhä varoittaa Tiedon valoa-tapahtumassa Tampereen yliopistolla. Syystäkin mielestäni varoittaa. Tuommoisella tavalla voimme vain pilata loppuelämämme, on se lyhyt tai pitkä.

Esityksen aiheena on Ikääntymisen ilot ja vanhenemisen voima. Jylhän lisäksi puhujana on dosentti ja gerontologian tutkija Outi Jolanki.

Jylhä kehottaa jokaista miettimään:

• mistä iloitsen?
• mitä toivon?
• mitä pelkään?

Sen jälkeen kannattaa miettiä, mitä tehdä näille. Itse ajattelen, että iloa tuottavia asioita kannattaa yrittää lisätä. Toiveita on hyvä pyrkiä toteuttamaan, jos mahdollista. Pelkojen syitä ja toteutumistodennäköisyyttä kannattaa miettiä ja jos mahdollista, ehkäistä niiden toteutumista. Ymmärrän toki, että kaikissa asioissa ihminen ei voi näin toimia. Itsekin saan itseni kiinni välillä pohtimasta oman tai puolison terveyden säilymistä. Täysin turhaahan se on. Tulevaisuuden ennustaminen kun tunnetusti on mahdotonta.

Jokaisen kannattaa pyrkiä edistämään omaa terveyttään, joskaan terveyttä ei voi silloinkaan taata. Kannattaa olla aktiivinen, pitää yhteyksiä muihin, pysyä liikkeessä, siitä hyötyy niin pää kuin kroppa. Sairastuminen ei silti johdu tahdonvoiman puutteesta. Monien sairauksien, jopa muistisairauksien kanssa voi viettää kohtuullisen hyvää elämään, painottaa Jylhä. Nyt on viimeistään myös syytä tehdä ne asiat, joita on aina lykännyt.  Edunvalvontavaltuutukset, hoitotahdot, testamentit ynnä muut paperit on syytä laittaa kuntoon.

Ikä tuo kokemusta, suhteellisuudentajua, levollisuutta, itseluottamusta, rohkeutta ja nöyryyttä. Kokemusten kautta on realistisuutta ja kykyä kohdata vaikeuksia, kertoo Jylhä. Keskimäärin näin varmaan voi ollakin. Jokaisen kohdalla nämä kaikki asiat eivät kokemukseni mukaan toteudu. Yksilöitä kun olemme. Vanhoinakin. Ja etenkin vanhoina.

Kuten jokainen ympärilleen katsahtanut tietää, me eläkeikäiset pidämme yllä monia kulttuuritapahtumia, pyöritämme vapaaehtoistoimintaa, tuemme ja autamme nuorempia, kulutamme ja ylläpidämme ystävyyssuhteita.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta vanhana on vaikea saada tarvitsemiaan palveluita. Vaikka tarve kasvaa, saatavuus vähenee, on kyse sitten kotihoidosta tai ympärivuorokautisesta hoidosta. Laki lupaa palveluita, joita ei saa. Kyse on poliittisista päätöksistä, joihin syyllisiä ovat nykyinen ja edelliset hallitukset, muistuttaa Jylhä. Poliittisen paineen lisääminen on ainut tapa vaikuttaa, sanoo hän. Kansanedustajille ja ministereille voi laittaa asiasta sähköpostia nimi(at) eduskunta.fi, hän kannustaa.

Meitä yli 70-vuotiaita on Suomessa jo yli miljoona. Huima luku! Yli 85- vuotiaiden määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa ja tulee kuulemma kaksinkertaistumaan seuraavassa 15 vuodessa.

Ikä siis pitenee. Se tarkoittaa pidempää hyväkuntoista elämää ja aktiivista eläkeikää. Avioliitot ja sisaruussuhteet ovat pidempiä. Pitkä ikä tarkoittaa myös pitempää yhdessäoloa lasten ja lastenlasten kanssa. Hoivan tarve jää yleensä viimeisiin elinvuosiin.

Ikä ei todellakaan ole pelkkä numero! Ihme olisi, ellei eletty elämä vaikuttaisi ihmiseen. Jotenkin näin sanoi kai Jylhä. Joka tapauksessa itse olen tästä vakuuttunut. Ärsyynnyn aina tästä ikä-on-vain-numero-väitteestä, edellä mainitulla perusteella.

Ikäihmisiksi niputetaan usein kaikki yli 65 -vuotiaat satavuotiaiksi asti. Samalla logiikalla yhtenäiseksi ryhmäksi voitaisiin laskea ihmiset vastasyntyneistä 50-vuotiaiksi.

Outi Jolanki on gerontologian tutkijana Tampereen yliopistolla. Hän kertoo alkavasta KESTO-hankkeesta, jossa tutkitaan mummoaktivismia ja hiljaista toimijuutta. Tutkimus toteutetaan Tampereella ja Itä-Suomessa. Siinä tutkitaan, miten seniorikansalaiset toimivat esimerkiksi yhteisöissä ja yhdistyksissä. Tiedon hankintaan käytetään muun muassa tarinoita ja työpajoja. Tavoitteena on monipuolistaa näkemyksiä senioreista toimijoina.

Jään siis odottamaan tuloksia, ihan näin mummona. Aktivismista en nyt niinkään tiedä.

MITÄ VIELÄ OPIN? Rollaattorimarssi toteutuu taas Tampereella 8.5.26 kello 14.

Moro, sanoo näyttelijä Seela Sella yliopiston täpötäyden juhlasalin yleisölle. Hän toteaa painokkaasti olevansa tamperelainen ja pispalalainen. Tätä kotiseuturakkauttaan vahvistaakseen hän kertoo, miten tamperelainen sanoo: Sä mitään osaa eli jättää pois sen kieltosananEt. Kun olen junan tuoma ja vasta rapiat 50 vuotta tamperelaisena ollut, enpä ole tätä totuutta koskaan hoksannut. Nyt tiedän.

Sellan lapsuus Pispalassa on ollut lämpimän yhteisöllisyyden aikaa. Mummon kanssa hän oli usein Pispalan pelastusarmeijan tapahtumissa. Niitäkin hän muistelee lämmöllä. Siellä hän kertoo pikkutyttönä ensimmäisen kerran lausuneensa.

Tieteen valoa- tapahtumassa Seela Sella ja Ruben Stiller tulevat yhdessä lavalle. Ruben Stiller haastattelee Sellaa. Tai haastattelee ja haastattelee. Sella kertoilee alussa lavalla ilman haastattelua pitkälti kaikista elämäntapahtumistaan. Pispalaan liittyen saamme kuulla Lauri Viidan Alfhiden. Kaunis, ihana runo ja mahtava esittäjä! Me yleisö annamme raikuvat aplodit!

Sella huomauttaa Stillerille, että älä minusta kysy, vaan kysy näyttelemisestä. Siitä hän haluaa kertoa. Tosin Sella ei pidä sanasta näyttelijä. Siinä on hänestä teeskentelyn maku. Hän haluaa käyttää sanaa näyttäjä. Stillerillä on apunaan Antti Heikkisen kirjoittama elämäkertakirja Sellasta. Ei Sella malta istua kuin pienen hetken tuolilla Stillerin vieressä. Hän on ketterä kuin nuori tyttö.

Olen ihan ällikällä Sellan muistista. Takeltelematta tulevat tarinat niin 1950-luvulta kuin myöhemmiltä vuosikymmeniltä. Ihmisten nimetkin putoavat kuin apteekin hyllyltä. Toistakymmentä vuotta nuorempana saan monesti hakea nimiä, kuten keskusteluissa olen huomannut ikätoverienikin tekevän.

Jo koulutyttönä Sella oli kovin kiinnostunut teatterista. Äidinkielenopettajan ansiosta hän sai vapaasti käydä näytelmiä katsomassa. ”Olinkin siellä sitten joka ilta”, sanoo hän. Eeva-Kaarina Volasen hän kertoo yhdeksi suureksi esikuvakseen. Tämän näytellessä Sota ja rauha- esityksessä Sella oivalsi: repliikin täytyy syntyä tässä ja nyt, vaikka olisi miten mones esityskerta tahansa. Se ei saa näyttää harjoitellulta. ”Ainoa totuus on: teet niin hyvin kuin pystyt. Ole aito”.

Teatterikoulu alkoi vuonna 1957. Silloin kouluun oli mahdollista pyrkiä vain kerran. Sellan isosta nenästä oli valinnan yhteydessä keskusteltu, mutta hän pääsi kuitenkin sisään. Nenä pienennettiin sitten samana vuonna. Olikohan niin, että teatterikoulukaveri Seppo Kolehmainen lääkäri-isänsä avulla vaikutti asiaan?

Aika oli teattereissakin toinen. Kansallisteatterin näyttelijät ja näytelmissä avustavat teatterikoululaiset olivat talossa ihan eri kastia. Tarmo Manni kuulemma teki poikkeuksen. Kun hän juhli syntymäpäiviään, hän tarjosi sampanjaa teatterikoululaisillekin.

Ihmeellistä kyllä Sella ei ole koskaan esiintymistä pelännyt tai jännittänyt. Hän rakastaa yleisöä. Munaamisia ja mokiakin on hänelle tullut, mutta maailma ei ole loppunut. Ai, miten raikas ja realistinen näkemys! Rooleistaan hän on nopeasti päässyt irti, se kuuluu kuulemma ammattitaitoon. Minkäänlaista roolin vangiksi jäämistä hän ei ymmärrä. Ainut tilanne voisi olla, että näyttelijä esittää psykoottista ja siihen liittyvät asiat menevät liian lähelle häntä.

On Sella sentään paria ohjaajaa pelännyt, yhtä venäläistä ja Jouko Turkkaa. Turkan huutoa hänkin sai osakseen. Hänestä epävarma ihminen huutaa ja alistaa muita. Kenessäkään ei luovuus kasva, jos hänet haukutaan nollaksi. Olenpa justiinsa samaa mieltä. Sella kiittelee Turkkaa kuitenkin siitä, että hän halusi saada intoa vähän lamaantuneeseen teatterimaailmaan.  Metodi vain oli väärä.

Kuten tiedämme, Sella kääntyi juutalaiseksi, kun hänen miehensä Elis oli juutalainen.  Vaikeat ajat Sellalla oli Intiimiteatterissa, kun teatteriin tuli puvustajaksi teatterin perustajan, johtajan ja ohjaajan Mauno Mannisen vaimo. Lina Heindrich oli aikaisemmin leskeytynyt avioliitosta korkea-arvoisen natsijohtajan Reinhard Heydrichin kanssa. Tilanne aiheutti monia pohdintoja Seelalle ja Eliakselle. He miettivät, pitäisikö Seelan lähteä pois Intiimiteatterista. Seela piti näkyvästi esillä Daavidin-tähti -korua kaulassaan, jonkinlaisena provokaationa. Se on hänellä nytkin kaulassa. Tarinasta jäi kuulematta, miten tilanne raukesi. Seela ei kuitenkaan irtisanoutunut.

Juutalaisuudessa on näkemys siitä, miksi Jumala antaa kaiken pahan tapahtua. Jumala on antanut ihmiselle valinnan vapauden. Kaikki, mitä ihminen tekee lisää hyvää tai pahaa energiaa. Tämä sitten kasautuu. Me ihmiset olemme siten itse maailmassa tapahtuvaan pahaan syypäitä.

Tunti ja vartti on kohta lopuillaan. Vielä saamme kuulla Eino Leinon runon Hymni tulelle. Me annamme lopuksi raikuvat aplodit seisten! Muu ei olisi edes mahdollista!

Olen melkein suu auki hämmästyksestä ja ihastuksesta! Mikä elämän voima! Mikä luovuus! Mikä energia! Mikä vireys! Tunnen itseni vaisuksi varjoksi tänä vuonna 90- vuotta täyttävän Seela Sellan rinnalla.

Kiitos Seela Sella! Ja kiitos Ruben Stiller vetoavusta!

Kirja Antti Heikkinen: Sellasta. Seela Sellan tarina. Otava. 2025.

Aamulehti 20.1.2026

Voi pyhä jysäys!

Tampereen pormestari Ilmari Nurminen (sd) on pannut alaisensa työstämään Empatiataulun, joka on liitetty osaksi hyvinvointisuunnitelmaa. Se esiteltiin eilen Tampereen kunnanvaltuustossa.

Ei siinä mitään. Hyvä on, että hyvinvointisuunnitelmia tehdään. Empatiataulu on sitten eri asia. Sanon kuten yhdessä laulussa : ”vetoketjua rievussa en vaan jaksa oivaltaa”. Muutettavat muuttaen. Kyseessä minusta on osaksi perusteeton ja asenteellinen luokittelu. Toisessa ääripäässä ”mahdollisesti tarvitsee positiivista erityiskohtelua” (mikä kaunis sanapari!) ja toisessa ääripäässä ”todennäköisesti ei tarvitse positiivista erityiskohtelua”.

Otanpa nyt vaikka vaan yhden esimerkin. Positiivista erityiskohtelua tarvitsee Empatiataulun mukaan yksinäiseksi tai ulkopuoliseksi itsensä kokeva, ei sen sijaan henkilö, jolla on paljon läheisiä ja verkostoja. Olen tähän ikään ehtiessäni oppinut, että ihminen isonkin ystäväjoukon omaavana voi kokea emotionaalista yksinäisyyttä.

Otanpa toisenkin esimerkin. ”Maallistunut valtauskontoon kuuluva tai uskonnoton” ei todennäköisesti tarvitse positiivista erityiskohtelua, ”näkyvästi uskonto- tai katsomusryhmään kuuluva” sitä vastoin mahdollisesti. Jos vain ensin ymmärtäisin, mitä tuo ”näkyvästi” tarkoittaa. Tulee mieleeni, että lieneekö tässä hämärretty, mitä ryhmää oikeasti tarkoitetaan. Tänään kaupungilla kävellessäni näin taas kerran keskustorin liepeillä uskonnollista kirjallisuutta kärryineen tarjoavat henkilöt. Siinä ja siinä, että en mennyt kysymään, että tarvitsetteko mahdollisesti positiivista erityiskohtelua.

Vastaavia kyseenalaisia esimerkkejä ja vastakkainasetteluja on taulu täynnä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Helsingin sanomien eilisen jutun yhteydessä olevassa Empatiataulussa on viimeisenä kohtana ”ei voi tai halua äänestää tai kannattaa järjestäytymättömiä puolueita” ja tarvitsee silloin positiivista erityiskohtelua. Jos äänestää ja kannattaa eduskuntapuolueita, ei todennäköisesti silloin tarvitse positiivista erityiskohtelua. Tässä on ilmeisesti käynyt näin, että Hesari on saanut Empatiataulun aikaisemmin kuin Aamulehti. Ennen eilisiltaista valtuustonkokousta punakynä (en arvele kenen) on käynyt poistamassa tämän viimeisen kohdan. Onpa hyvä, koska itse olen aina äänestänyt ja uskokaa tai älkää, eduskuntapuolueita. Aviohenkilöni sitä vastoin on toisinaan jättänyt äänestämättä, ”ei voinut tai halunnut”.  Jos Empatiataulu olisi jo ollut käytössä, olisi hän saattanut saada positiivista erityiskohtelua. Onko Empatiataulun puute nyt tässä ollut hyvä vai huono asia, kuka tietää.

Ylipäätänsä en ymmärrä, miksi ihmisten inhimillisten tarpeiden ymmärtämiseen tarvitaan joku hiivatin taulu. Empaattisesti tulisi asiakkaita ja ihmisiä ylipäätänsä kohdella. Ei sitä taulusta voi katsoa. Meillä on tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslaki, joka jo ohjaa ja ainakin tulisi ohjata työntekijöiden toimintaa. Lain on tuonut esiin myös apulaispormestari Anne-Mari Jussila (kok), ja silti hän liputtaa Empatitaulun puolesta (HS 20.2026). Olen kuvitellut, että viranhaltijat joutuvat joka tapauksessa tapaamaan henkilön, jolle positiivista erityiskohtelua voidaan tarjota. Olen niin yksinkertainen, että kuvittelen työntekijöiden kyllä ihmisen kanssa toimiessaan näkevän ja saavan tietää näitä niin sanotun positiivisen erityiskohtelun tarpeita. Ovat tähänkin asti niitä huomanneet, väitän. Nurmisen mukaan tämä Empatiataulu on työkalu henkilökunnalle. Käyttöohjeet tulevat varmaan mukana.

Pormestari Nurminen nostaa esiin tosiasian, että kirjastopalveluja voidaan viedä kotiin. Just joo. Tiedetään. Uskoisin, että kirjastovirkailijatkin sen tietävät ja voivat sitä tarjota. Empatiataulua aiotaan kuitenkin pilotoida esimerkiksi kirjastoissa kevään aikana.

Että piti mun vielä tämäkin kokee. Empatiataulu on saanut kuitenkin niin paljon kritiikkiä, että Nurminen päätti vetää sen pois jatkokehittelyä varten. Eroon siitä ei siis kukaan pääse. Anne-Mari Jussila toteaa, että sanavalinnat ovat voineet johtaa yksinkertaistettuun tulkintaan. Nurmisen mukaan Empatiataulukosta on nyt tehtävissä liikaa vääriä tulkintoja.

Juuri näin on varmaankin minulla, yksinkertaisella ihmisellä käynyt. Tulkintani ovat luonnollisesti pahasti vääriä, tunnustan. Perttu Jussila (vihr.) tuo Aamulehdessä kortensa kekoon, kun hän pitää keskustelua tarkoitushakuisena, tahallisena väärinymmärtämisenä ja performatiivisena typeryytenä. A vot! Miten hianoja sanoja! Että ihan performanssin minäkin olen tässä kasannut aikaiseksi. Pahoittelen typeryyttäni ja todennäköistä väärinymmärtämistä. Minkäs voi, jos on lusikalla annettu. Tahallisen väärinymmärryksen kiistän, vaikka pyssyllä uhattais.

Se nyt on vain näin, että kuntalainen, äänestäjä ja veronmaksaja se olen minäkin. Valtaa minulla ei ole enempää kuin hyttysen ininän verran, mutta sen ininävaltani käytän.

LISÄYS 22.1.26

Luinpa huonosti näitä Aaamulehdessä ja Hesarissa julkaistuja empatiatauluja. Itse asiassa näissä eri lehdissä oli aika lailla erilainen Empatiataulu. Tässä on nyt vielä Hesarissa julkaistu taulu. Nyt minäkin yli 75-vuotiaana pääsen positiivisen erityiskohtelun kohteeksi. Sopii. Sitäpaitsi ehdotan vielä ainakin yhtä ryhmää positiivisen erityiskohtelun kohteeksi: Huomiokykyrajoitteiset. Tätä minäkin näköjään tarvitsen. Odotan siis erityiskohtelijaa.

Kirjoitukseni pohjautuu

Aamulehden artikkeliin Hyvinvointisuunnitelmista käytiin kipakkaa keskustelua

Helsingin sanomien artikkeliin Tampereen kaupunki suunnittelee ”empatiataulua”.

Molemmat julkaistiin 20.1.2026 päivän lehdissä.

Brysselistä noin 30 kilometriä etelään sijaitsee Abbaye de Villers, Villersin luostari. Tai oikeammin sanottuna luostarin rauniot. Raunioinakin ne ovat kävijälle mykistävä muistutus luostarin loistoajasta. Pilvisenä, osin sateisenakin maanantaipäivänä marraskuussa teemme tutustumisreissun sinne. Ilmeisesti johtuen säästä saamme Esikoisen kanssa lähes yksinämme kierrellä alueella. Lippujen myyjä kertoo, että kävijöitä on tänään ollut vain kymmenkunta. Paikka on auki ympäri vuoden.

Luostari perustettiin vuonna 1146. Sen perustivat 12 sistersiläismunkkia ja kolme maallikkoveljeä lahjoituksen turvin. Perustajaksi on nimetty Bernhard Clairvauxilainen.

!200-luvulla luostari kukoisti, kun Brabantin herttuat suojelivat sitä. Silloin luostarissa oli 100 munkkia ja kolminkertainen määrä maallikkoveljeä. Kun kuljeskelen ja katselen luostarista jäljellä olevia raunioita, ihmettelen, missä ihmeessä tuo noin tuhannen hengen määrä on voinut täällä elää ja asua. Kulta-aikana pidetään 1700- lukua, jolloin rakentaminen kukoisti.

Alueen kartasta näkyy, miten monenlaisia rakennuksia on ollut ja on osoittain säilyneinä edelleen. Onhan toki ensiksikin tarvittu kaikille asumus. On ollut muun muassa keittiötä, sairaalaa, hotellia matkustavaisille, abben palatsi ja kappeli tai taisi olla kaksikin. Isoin rakennus on toki kirkko.

Luostarilla on ollut monenlaista puutarhaa, yhtenä tärkeänä varmaankin farmasiapuutarha. Elantoa luostariin saatiin maanviljelyksestä, karjan hoidosta ja luostarissa tuotetusta viinistä, oluesta ja käsitöistä. Kaikesta näkee, että täällä on pyritty tai ehkä enemmänkin jouduttu elämään mahdollisimman omavaraisesti ja omatoimisesti.

Raunioissa on monia kauniita yksityiskohtia.

Ranskan vallankumouksen aallot löivät Belgiaan asti. Vallankumouksen yhtenä periaatteena oli uskonnollisten instituutioiden purkaminen. Munkit karkotettiin ja luostari hylättiin vuonna 1796. Luostari myytiin kansallisomaisuudeksi.

Belgian valtio takavarikoi kiinteistön vuonna 1892 restauroidakseen sen. Restaurointi on jatkunut satunnaisesti. Suojeltu kohde siitä tuli vuonna 1972. Se on yksi Vallonian merkittävä perintökohde. Luostarin uusi vierailukeskus tuli käyttöön 2016.

Voittoa tavoittelematon yhdistys hallinnoi nykyään aluetta. Alue ei suinkaan ole kuollut. Siellä järjestetään teatteriesityksiä, näyttelyitä, konsertteja ynnä muita tapahtumia. Voin vain kuvitella, miten upeasti ison kuoron laulu soi luostarin kirkon vielä pystyssä olevien seinien sisällä.

Myymälästä ostan Luostarin oluen ja mansikkahilloa. Paljon muutakin olisin voinut sieltä ostaa. Bistrokin alueella on.

Villersin luostarin alue on paikka, joka saa mielikuvituksen liikkeelle kuvittelemaan muinaista luostarielämää. Onpa upeaa, että paikkaa ei ole jätetty pystyyn kuolemaan.

Valokuvat ovat seuralaiseni, Esikoiseni ottamia.

Sorin sirkuksen nuoret taiteilijat osaavat ja tekevät. Sirkus on 40 vuotta vanha, mutta esiintyjät ovat nuoria. Joulushow on nimeltään Soriversum. Kyseessä on 37. joulushow.

Vaikka nuoret luovat esityksen silmiemme eteen, sen aikaansaamiseksi toki on tarvittu monia ihmisiä. Heidän lisäkseen löydän sirkuksen sivuilta netistä toistakymmentä opettajaa ja muuta tarpeellista väkeä sirkuskoulussa. Sirkus on antanut taiteen perusopetusta vuodesta 1993. Oppilaista sirkustirehtööri Kopra valitsee esiintyvät-ryhmän, joka edustaa sirkusta Suomessa ja ulkomailla. Heillä on harjoituksia ympäri vuoden, viikossa on 12-30 oppituntia.

Kun tähdissä ollaan, puhekin on ihme ”siansaksaa”. Asut ovat silmiä hivelevän kauniita.

Ihmispyramidit ovat aina huikaisevia! Esiintyjillä ei huimaa pää eikä lipeä jalka! Upeaa!

Tasapainoa, koordinaatiota ja mitä vielä vaatinevatkaan yksipyöräisellä ajo ja renkaiden pyöritys. Itsellä se välillä aiheuttaa silmien pyöritystä.

Köydellä tahi vaijerilla kävely/ajaminen on taidokasta ja näyttävää, kun sen osaa. Olisipa hauska tietää, kauanko aikaa keskimäärin menee näiden taitojen oppimiseen. Ja selvää lienee, että suurimmalla osalla meistä ei siihen koskaan olisi eikä olisi ollut riittävästi kykyjä.

Liinoissa kieriskely ja niissä pudottelu katsojaa välillä melkein pelottaa..

Tänä vuonna joudun seuralaiseni kanssa lähtemään väliajalta pois. Paljon kaunista ja taitavaa ehdin kuitenkin kokea. Tilaamamme väliaikatarjoilut ehdimme vielä ennen lähtöä nauttia. Harmittaa, että loppunumerot jäävät näkemättä. Edellisellä vierailukerrallani, josta tosin on monia vuosia aikaa, oli lopussa muun muassa upea tulishow.

Yksi toivomus minulla olisi: pienempi voluumi musiikkiin. Tällä kertaa mukana onkin ihan livebändi.  Saatan olla yksin tämän toivomukseni kanssa, koska seuralaiseni ei koe musiikkia liian kovaksi eikä kukaan näkemistäni pienistä lapsistakaan pitele korviaan. Otanpa siis seuraavan kerran omat korvatulpat mukaan.

Sorin Sirkuksen nettisivuja kannattaa lukea. Opin sieltä, miten monipuolista toiminta on.

Taiteen perusopetuksen lisäksi netissä kerrotaan muun muassa Aikuisten lajikurssista, Elämyssirkuksesta, Perhesirkuksesta, Vauva- ja taaperosirkuksesta, Sirkuskurssista 4-8- vuotiaille ja heidän isilleen.

Muistanpa nyt, että olen saanut nauttiakin pienen tyttärentyttäreni sirkustempuista, joita hän on oppinut kurssilla vanhempansa kanssa. Elämyssirkus kuulostaa houkuttelevalta. Se onkin tarkoitettu yli 50-vuotiaille. Saattaa toki olla, että siinä on iällä joku yläraja ja minut diskattaisiin. Kymmenen kerran kurssilla luvataan ”liikettä, naurua ja notkeutta hyvässä seurassa”. Ja kahvitkin juodaan joka kerta. Ai että, kun kuulostaa hauskalta!

Ehkä Elämyssirkuksessa jopa oppisin jongleeraamaan, sitä kun joskus olen opetellut, oppimatta. Tunnit menevät vain ikävästi toisen harrastukseni päälle. Siispä minun ei edes kannata kysyä, mikä on yläikäraja.

Mennäkseni takaisin Joulushowiin, mielihyvin voin kertoa, että kannatti mennä ja kannatti olla. Voin siis suositella.  Ainut pulma voi olla, että esityksiä on enää kaksi ja toinen niistä on loppuun varattu. Narikan mieheltä kuulen, että ensi syyskuussa tulevat jo vuoden 2026 joulushow- liput myyntiin. Senkin olen joinakin vuosina oppinut, että aikainen lintu nappaa madon.

Esikoistytär tarjoaa synttärilahjakseni laulukonsertin Oopperatalossa. Talon ulkonäkö jo ihastuttaa. Työmaaromut ovat toki maisemaa pilaamassa, mutta tuntuuhan se niin kotoisalta. Tampereella niitä on iloksemme aina ja joka paikassa.

La Monnaien, kuninkaallinen teatteri eli oopperatalo, sijaitsee Brysselin keskustassa. Talolla on monivaiheinen historia. Nykyinen talo on jo kolmas tällä paikalla. Ensimmäinen rakennettiin vuonna 1700 ooppera-, baletti- ja teatteriesityksiä varten. Taloa pidettiin yhtenä kauneimmista teattereista Italian ulkopuolella. Napoleon rakennutti uuden teattterin, joka vihittiin käyttöön 1819. Tulipalo tuhosi kuitenkin teatterin sisätilat. Nykyinen kolmas talo vihittiin käyttöön vuonna 1856. Erinäisiä korjauksia ja parannuksia taloon on tehty senkin jälkeen.

Ranskalainen sopraano V’eronique Gens esittää talossa tänä iltana yksinlauluja säestäjänään pianisti James Baillieu. Laulut ovat yhdeksältä, 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa eläneeltä säveltäjältä. Nimistä tunnistan vain Claude Debussyn. Käsiohjelmassa kaikki on ranskaksi, myös laulujen nimet. Laulujen sanat myös löytyvät ohjelmasta. Paha vaan, että ranskan kieleen ei mieleni eikä kieleni taivu. Kyllä sitä kolme vuotta lukiossa jyystin, vaan kaikki vähäkin on jossakin hukan jäljillä. Vähät osaamani sanat käytin loppuun muinoin tyttären lapsia päiväkodista hakiessani tai sinne viedessäni. Enimmäkseen sielläkin kyllä turvauduin ranskalaisen hymyilyn jäljittelyyn.

Laulut ovat lyhyitä, enkä tunnista ensimmäistäkään. Se ei haittaa. Voin silti hyvin nauttia lauluista. Outo olisinkin, jos en nauttisi. Gens on nimittäin kansainvälisesti arvostettu ja monesti palkittu. Hän on tehnyt uraa johtavilla ooppera- ja konserttilavoilla ja levyttänyt lukuisia palkittuja levytyksiä. Ei siis mikään tusinataiteilija.

Talo on sisältäkin kaunis, etten sanoisi koria ku karkki!. Sali tuo koristeluiltaan mieleeni Helsingin Kansallisteatterin ja Ruotsalaisen teatterin. Jotain samaa niissä on.

Väliajalla on ostettavissa vain sämpylää ja sampanjaa. Ohoh! Kovin on niukkaa. Näin yleensä tässä talossa on, sanoo tytär. Kuinka ollakaan, päädymme kilistelemään sampanjalla. Jostakin syystä jätämme sämpylät vitriiniin. Ehdimme myös ihastella kaunista peilisalia, missä järjestetään erilaisia kokouksia. Pääsemme taas tyttären kanssa täälläkin kuvaamaan itseämme peilin kautta.

Talossa on useampiakin portaita eri tasoille. Jopa tyttäreni, joka sentään on täällä useammankin kerran käynyt, joutuu väliajan jälkeen vähän etsimään oikeaa portaikkoa.

Konsertti kestää väliaikoineen kaksi tuntia. Suosionosoitukset ovat valtaisat kannustavine huutoineen. Saamme kaksi ylimääräistä.

Hieno kokemus, monessakin mielessä. Kiitos Gens ja Baillieu!

Suurin kiitos menee kuitenkin Esikoiselle!

Kuvat tyttären ottamia!

Rijks-museo on Alankomaiden kansallismuseo. Se perustettiin alun perin vuonna 1798 Haagiin. Vuonna 1808 museo muutti Amsterdamiin ja nykyiselle paikalleen vuonna 1885. Museon useassa kerroksessa on esillä painotetusti Hollannin kultaisen kauden maalauksia. Sivistän itseäni selvittämällä, mitä kultaisella kaudella tarkoitetaan. Alankomaiden kultakausi sijoittuu 1600-luvulle, jolloin taidemaalareita työskenteli runsaasti. Aika perustui maan taloudelliseen ja kulttuuriseen vaurastumiseen. Taidemaalareiden joukossa olivat muun muassa Rembrant ja Johannes Vermeer, joista on tullut maalaustaiteen historian arvostetuimpia taiteilijoita.

Museorakennus on kaunis jo rakennuksena. Kauniissa rakennuksessa on goottilaisia ja renesanssilaisia piirteitä, luen netistä. Mainittakoon suunnittelijakin, arkkitehti Pierre Cuypers.

Kerroksissa on monenlaisia, sanoisinko ulokkeita ja loukkoja, niin että outo kulkija meinaa olla jopa itseltänsä hukassa, vaikka jonkinlainen huonekarttakin on saatavilla.

Sitäpaitsi liikkuuhan tiloissa jonkin verran muitakin ihmisiä.

Tunnetuin teos museossa on Rembrantin Yövartio. Se on aivan omassa tilassaan aitojen takana tarkasti turvattuna. Kuten arvata saattaa, väkeä parveilee sen lähistöllä paljon.

Rembrantin teoksia ovat myös esimerkiksi Juutalainen morsian ja Teräsmestarit.

Johannes Vermeeltä on myös monia teoksia, esimerkiksi Maitotyttö, Rakkauskirje, Sinipukuinen kirjeenlukija ja Pieni katu.

Vincent van Goghin töitä edustakoon hänen Oma kuvansa.

Maalausten lisäksi museossa on monenlaisia, vanhoja ja kauniita esineitä. Isoja ja pieniä.

Erilaisia peilejäkin on monia. Monessa satun näkemään tutunnäköiset kasvot.

Täytyy sanoa, että vaikka vietämme museossa kiitettävän kauan aikaa, en jaksa enää loppupuolella kovasti innostua näkemästäni. Museo on todella laaja. Pitäisi tulla uudemman kerran.

Ps. Valokuvat ovat tyttäreni ottamia. Oma kännyni kameroineen on jossakin Utrechtissä operoineen rosvon jäljillä.