Anjakaarina

Lähden vähän pitkin hampain teatteriin. Katson alkuviikosta allakkaani ja totean: Tuo teatterikin on tuossa, voi voi!. Nyt en kyllä viitsisi mennä.

Eipä kulu kuin hetki näytelmän alusta, jos sitäkään, kun olen jo ihan sadun lumoissa. Miten ihana lavastus (Peter Ahlqvist)! Miten upeat puvut (Pirjo Liiri-Majava)! Mitkä värit! Olen ihan ällikällä, millä tekniikoilla voidaan saada ihminen muuttumaan toiseksi vain pienen ”pilvihöyryn” sisällä! Näyttää niin uskomattomalta minun lapsenomaisiin silmiini! Osansa tuohon kauneuteen varmaankin on muun muassa videosunnittelija Toni Haarasella ja valosuunnittelija Eero Auvisella, luulen. Erityisesti illuusioiden suunnittelija Joni Pakasella lienee sormensa pelissä.

Musikaali on sovitettu Walt Disneyn elokuvan pohjalta. Se puolestaan perustuu ranskalaisen kirjailijan Leprince de Beaumontin satuun. Ja ilmeisesti tämänkin pohjalla on vielä perinteinen kansansatu.

Juonen peruskuvio lyhykäisesti ja mutkat oikoen on seuraava. Kylmäkiskoisesti köyhän mummon ruusukauppaan suhtautuva prinssi noidutaan hirviöksi. Hän voi palata ihmiseksi vasta, jos joku häneen rakastuu ennen kuin ruusun viimeinenkin terälehti tippuu.

Erinomaisista musikaaliohjaustöistään paljon mainetta ja kunniaa ansaitusti saanut Samuli Harjanne on tämänkin teoksen ohjannut.

Tyttönen Belle (Yasmine Yamajako) asuu keksijä-isänsä ( Mika Honkanen) kanssa pienessä mökissä. Isä eksyy metsään ja joutuu Hirviön (Matti Leino) linnassa vangiksi. Belle lähtee etsimään isäänsä ja tarjoaa itseään vangiksi, jos isä vapautetaan. Näin tapahtuu.

Prinssin lisäksi hovin muutakin väkeä on noiduttu joksikin muuksi. Hekin jännittävät, riittääkö aika taian perumiseen. He myös yrittävät neuvoa Hirviötä Bellen kohtelussa, ”Ole kuin herrasmies!”. Heidän ansiostaan esitykseen tulee mukaan myös huumoria.

Miten kauniita ovatkaan tanssikohtaukset! Aah ja aah!

Sadussa täytyy aina luonnollisesti olla joku pahis. Tässä sadussa se on öykkärimäinen ja vastenmielinen Gaston (Jonas Saari), joka yrittää väkisin saada omakseen Bellen. Hän luulee kaikkien, etenkin Bellen, haluavan hänen vaimokseen. Muita ihastuneita naisia hänellä on kyllä ympärillään. Gaston lähtee kyläläisten kanssa surmaamaan Hirviötä. Hirviön ja Gaston välille syntyy tappelu, jonka tuiskeissa Gaston tippuu kalliolta, jonnekin. Paha saa siis palkkansa.

Synkässä metsässä jokaista kulkijaa vaanivat sudet. Voi että, miten hellyttäviä, noin niin kuin katsomosta katsoen, ne sudet karvoineen ja kiiluvine silmineen ovatkaan.

Lopulta ruusussa on jäljellä vain yksi terälehti. Kiire tulee!

Onneksi Bellen ja Hirviön välit lämpenevät vähitellen. He kokevat molemmat olevansa hyljeksittyjä, Hirviö tietysti ulkomuotonsa vuoksi ja Belle kotikylässään lukuintonsa vuoksi. Viime hetkillä Belle tunnustaa rakastavansa hirviötä. Ja Tsumm! Tapahtuu ihmeellinen muodon muutos siinä silmieni edessä, hirviöstä sukeutuu ihana prinssi. En käsitä tätä tekniikkaa. Ei minun toki tarvitsekaan, saan vain nauttia.

Koska kyseessä on musikaali, tarvitaan myös orkesteri. Sitä johtaa lattian alla kapellimestari Marko Hilpo ja 2. kapellimestari Tony Sikström. Musiikin Disneyn musikaaliin on säveltänyt Alan Menken, sanat ovat Howard Ashmanin ja Tim Ricen. Käsikirjoitus on Linda Woolverton.

Laulajat selviytyvät loistokkaasti lauluistaan. Erityiskiitos täytyy antaa Bellenä laulavalle Yasmine Yamajakolle. Hän paitsi laulaa hyvin, kantaa määrällisesti isoimman vastuun lauluista.

Musikaalia on esitetty viime vuoden lokakuusta lähtien aina täydelle salille Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä. Esityksiä on vielä kevään aikana 19. Jokainen esitys näyttää olevan kuitenkin loppuun varattu. Meitä satuihin uskovia näyttää olevan todella paljon! Halulliset voivat kuitenkin peruutuspaikkoja kytätä netistä.

Koreografia Jari Saarelainen

Äänisuunnittelu Lauri Malin

Laulujen käännös Hanna Kaila

Tekstin käännös Reita Lounatvuori

Naamiointi Emmi Puukka, muun muassa Hirviön hahmo

Ohjaajan assistentti Henri Sarajärvi

Esityksen kuvat Tampereen Työväen Teatteri/Kari Sunnari

Tampereen Viinikan kaupunginosassa avattiin kolmisen viikkoa sitten Nekalan Kulttuurikeskus. Silloin siellä oli vaikka mitä happeninkiä. Monet tututkin ovat siellä käyneet pyörimässä. Kun me asumme tässä muutaman kilometrin päässä, emme pitäneet tutustumisella niin kiirettä. Ei tarvinnut lähteä tunkemaan. Itse rakennus on ainakin komea.

Nyt alkuviikosta mentiin ihan asiaksemme sinne Ravintola Nekalabiin lounaalle. Väkeä ei ollut tungokseen asti. Hyvä siis niin. Ravintola on aika kodikas. Tila on entinen koulun ruokala.

Seinällä on kaunis taideteos. Kyseessä on kuvataiteilija Giannetta Portan johdolla työpajassa tehty yhteisötaideteos. Se on tehty Viinikkafestareilla 2024 ja kuvaa Nekalan ja Viinikan tulevaisuutta kulttuurikaupunginosana.

Lounaslista on vaatimaton, joskin laajempi kuin tämä yksi sivu. Mies taitaa syödä jonkun burgerin, minä muistaakseni toastin.

Kun kerran paikalla olemme, tutustumme taloon isomminkin kierrellen. Vuonna 1930 valmistunut talo on aikaisemmin toiminut Nekalan kouluna. Sisäilmaongelmien takia koululaiset siirrettiin muualle. Eipä aikaakaan, kun rakennus korjattiin ja kulttuuri astui sisään. Nykyään siinä toimii Nekalan kirjasto, Tampereen seudun työväenopisto ja Nekalab.

Nekalab on luovan työn yhteisö. Yli sata luovien alojen ammattilaista on saanut sieltä työtilat 44 huoneesta. Nekalabia operoi Livelaboratorio Tampere Oy, sanoo netti. Mitä ikinä se nyt sitten mahtaa tarkoittakaan.

Ovia pitkien käytävien varrella on useassa kerroksessa. Työtiloja, arvelen. Satunnaista kulkijaa lukuunottamatta käytävät ovat tyhjät. Voihan sitä ovien takana toki olla vaikka mikä työn tohina.

Yhdellä käytävällä on tauluja ja kyltti Myyntinäyttely. Se taitaa varmaan kuitenkin vasta olla tulossa. Tarpeelliset tiedot puuttuvat. Kuvan taulujen tekijää/tekijöitä en siis tiedä. Pahoittelen. Näyttelyitä ja tapahtumia talossa tullaankin järjestämään.

Juhlasaliin mahtuu monia tapahtumia ja paljon ihmisiä. On näyttämökin. Koulun peruja.

Nekalan kirjasto on samassa paikassa kuin ennen väistötiloihin siirtoa, talon päässä. Onhan sitä sinnekin kurkistettava. Aikoinaan olen sitä jonkin verran käyttänytkin. Myös talon muinainen hammashoitola tuli takavuosina tutuksi.

Näinpä. Kulttuurin kehto on katsastettu. Tällä erää. Tietoa tapahtumista löytää sivulta http://www.nekalab.fi

Makaan selälläni Amos Rex- taidemuseon lattialla Helsingissä. Ensin vähän epäilen, voinko mennä lattialla olevien ikkunoidenkin päälle ilman, että rikon lasin. Onnistuu. Näen itseni roikkuvan vastapäisen talon seinällä.

Tämä ei ole hulluinta mitä olen joskus Amos Rexin näyttelyissä tehnyt. Olenpa muun muassa ryöminyt lattialla olevan, ison maton alla ja ihan luvan kanssa. Yhtään en enää muista, kenenkä näyttelystä oli kyse ja mitä sieltä maton alta löysin. Vai löysinkö mitään.

Nyt vierailen argentiinalaisen Leandro Erlichtin näyttelyssä. Hänellä on ensi kertaa teoksiaan esillä Suomessa ja jopa pohjoismaissa.

Tunnetuin teos näyttelyssä on tämä Rakennus. Jokaisessa maassa taiteilija kokoaa uuden Rakennuksen. Helsingissä mallia on otettu jugend-taloista. Kivijalka ja ovet ovat aitoja. Teos näyttää sitä hassummalta, mitä enemmän samanaikaisesti ihmisiä makoilee. Itselläni ei ole pienintäkään käryä, miten tämä illuusio saadaan aikaan.

Pilvi-teoksia on yhdessä tilassa monia. Pilvet ovat erimuotoisia. Yksi on minusta kuin tipu.

Opastaulussa kerrotaan, mistä kaikesta pilvi on tehty. Minä en tule siitä hullua hurskaammaksi. Sivusta otetussa kuvassa näkyy, että lasissa on monta kerrosta

Astun Hissilabyrinttiin ihmetellen, miksi tähän koppiin olisi syytä astua. No joo! Hissit ja kuvat jatkuvat ja jatkuvat. Ilmeisesti loppumattomiin. Melkein menee pää pyörälle.

Eri puolilla olevista ikkunoista katson Kadonnutta puutarhaa. Aina on osa puutarhasta kateissa. Ymmälläni olen.

Luokkahuoneessa on mielestäni jotain samaa kuin Rakennuksessa. Kun istun pulpettiin, huomaankin ykskaks olevani siellä toisessa luokassa. Ihan itsekseni saan istua. Tällä hetkellä mukana ei ole muita. Voihan tietysti olla, että minut on jätetty jälki-istuntoon.

Ikkuna on juuri sellainen kuin lentokoneissa yleensä. Tietenkin. Kyseessä onkin El Avion eli Lentokone. Ääni on hyvin pieni ja maisemat liikkuvat hissukseen. Toisin on Junassa, jonka pitämää ääntä ja maisemien nopeaa vaihtoa saamme myös katsoa. Olen ymmärtänyt, että taiteilija tällä haluaa havainnollistaa, miten maailma on pieni, siirrymme kovin nopeasti paikasta toiseen. Junassakaan tuskin on siis tässä matka Helsingistä Tampereelle. Mieleeni tulee sekin, että näinhän se oma elämämmekin menee nopeasti ohi. Muistaakseni opastaulu kehottaa keskustelemaan toisen henkilön kanssa siitä, minne olemme matkalla. Kun ei sopivaa uhria lähellä näy, päätän ihan itsekseni olevani lentokoneessa matkalla Tahitille. Taitaa olla edessä aika väsyttävä matka. Perillä varmaan on ihanaa!

Satun museoon samaan aikaan yhden koululaisryhmän kanssa. Heitä saattaa olla toistakymmentä. He ovat ehkä 12-13- vuotiaita, en tiedä. Ihastelen, miten he arkailematta vastailevat oppaan kysymyksiin, kertovat näkemyksistään ja muutenkin toimivat ihan niin kuin ihmiset. Kiinnitän heidän käyttäytymiseensä tavallista enemmän huomiota, koska sanomalehtien yleisönosastoilla on juuri tuohon aikaan kauhisteltu lasten ja koululaisten huonoa käytöstä museoissa.

Kun luokka pääsee ”vapaaksi” Rakennukseen tutustuakseen, juttelen heidän opettajansa kanssa. Kerron, että ihastelen koululaisten käytöstä ja aktiivisuutta. ”No, aina joku saattaa kuitenkin jäädä vähän jälkeen porukasta”, vähättelee opettaja. ”Mitä sitten?”, vastaan. ”näinhän meillä isommillakin ryhmässä usein käy”. Opettaja kiittää, että tulin kertomaan ajatukseni. Niinpä. Usein ne kauniit ajatukset jäävät vain ajatuksiksi.

Erlichin teokset kyseenalaistavat tavallisia maailmamme sääntöjä. Havaintomme näyttelyssä eivät tue todellisuutta. Saleissa kuljeskelen kuin Liisa Ihmemaassa. Paljon koen, mutta jotenkin odotin vielä enemmän. Enemmän siis näitä osallistavia installaatioita. Taiteilijan ensimmäinen näyttely on ollut jo 18-vuotiaana. Nyt himpun verran yli viisikymppisenä hän asuu ja työskentelee Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Asuinpaikat ovat Buenos Aires, Montevideo ja Pariisi. Saa siinä surffata lentokoneilla.

Näyttely jatkuu vielä viikon verran.  Vielä siis ehtii. Ellei nyt ehdi, niin olen aivan varma, että seuraavakin näyttely on ihmetystä herättävä.

Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos tarjoaa kaikkea sitä. mitä oopperan tuleekin tarjota: loistoa, visuaalisuutta, valtataisteluita, rakkautta ja petoksia. Giuseppi Verdi teki oopperan ensin ranskaksi, mutta hänen vuonna 1884 italiaksi sovittamansa versio on suositumpi. Sen kuulemme myös Tampereella. Henkilöt liittyvät löyhästi todellisiin tapahtumiin Espanjassa ja kuningashuoneessa. Tapahtumat sijoittuvat 1560-luvulle.

Ooppera alkaa Kaarle V:n hautajaisista. Kuninkaaksi on hänen jälkeensä nousemassa Filip, jota esittää Mika Kares. Hän tarvitsee vaimon, johon sopiva on nuori Elisabeth de Valois Marjukka Tepposen esittämänä.

Liitto on Filipin aikaisemman avioliiton pojalle, Espanjan prinssi Don Carlosille, jota Tigran Hakobyan esittää, suuri suru. Elisabeth ja Don Carlos olivat rakastuneet aikaisemmin Ranskassa. Armenialainen tenori Tigran Hakobyan tuo komealla äänellään ja olemuksellaan vahvasti ilmi tunteensa. Ohjaaja Tuomas Parkkiselta on heti alussa hauska jippo, että Don Carlos katselee suruissaan heidän tallentamiaan nauhoja/videoita tai vastaavia yhteisestä kuhertelusta. Voi että, miten ihanaa heillä yhdessä on ollutkaan.

No, se oli silloin ja nyt on nyt. Kruunajaiset toimitetaan

Carlosin paras ystävä kreivi Rodrico kehottaa Carlosia lähtemään pelastamaan kurjissa oloissa olevaa kansaa Flanderissa. Sinne asti tässä oopperan kiemuroissa Carlos ei kuitenkaan pääse. Arttu Kataja Rodrigona on jo aikaisemmilta vuosilta tuttu. Laulu sujuu häneltä totutusti hyvin. Joissakin kohdissa orkesteri kuitenkin jyrää hetkeksi hänen äänensä.

Nuoret rakastavaiset tapaavat myöhemmin arkiseen ja ehkäpä modernin välittömään tapaan museon vessan ovella. Sieltä Filip löytää vaimonsa ja epäilyksen siemenet vaimon uskottomuudesta on luotu. Nähdään jopa miten Filip vetää rajun näköisesti Elisabetin pöydältä. Huh!

Hovineito prinsessa Ebolina Maria Turunen juonittelee, kuinkas muuten, ja kärsii sydänsuruista, mutta laulaa aivan upeasti!

Visuaalisen ihana on iltakuva puistossa. Tämän hämyisen valaistuksen lienee suunnitellut valosuunnittelija Ville Syrjä. Carlos luulee puistossa tapaavansa Elisabetin, mutta paikalla onkin Ebolina. Ihan sivujuonteena kerrottuna, tässä on hauska katsoa, miten lavasteet tuodaan paikalle ja miten ne sitten samanaikaisesti viedään pois. Puistossa istuu myös koira tai tarkemmin koiraa esittävä hahmo. Ihana yksityiskohta tämäkin! Lavastus on Juho Lindströmin käsialaa. Vähemmän on paljon.

Lauluthan ovat tietysti oopperan tärkein juttu. Tässä Don Carloksessa on aivan mestariluokan laulajia, kuten jo edelläkin olen kertonut.

Mika Kareksen mahtava basso suorastaan jylisee Filippinä! Vaikuttava on esimerkiksi hänen aariansa yksinäisyydestään kuninkaana. Tällaista odotinkin. Muistini uumenissa on edelleen hänen upean upea työnsä viime vuonna Paavo Ruotsalaisena.

Elisabetin jäähyväisaaria on Marjukka Tepposelta sydämeen käypä. Hänenkin loistavaan osaamiseensa luotan. En unohda koskaan esimerkiksi hänen Juliaansa Romeossa ja Juliassa Savonlinnan Oopperajuhlilla. Yhteisaaria Don Carlosin, Tigran Hakobyan kanssa on vakuuttava.

Kuningas Filipissä on kyllä hyvin nykyaikana tutun tuntuisia ajatuksia, kuten Rauha tulee vain veren vuodatuksella ja Muu on haihattelua. Tältähän se nykymaailmassa näyttää. Kirkon ja kuninkaan välinen valtataistelu oli todellisuutta Espanjassa tuohon aikaan. Suurinkvisiittorina laulaa komeasti basso Petri Lindroos.

Tanssijat Leo Ikhilor, Selma Kauppinen, Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen, Meri Kunttu, Suvi Salmi tuovat väriä ja kuvittavat tapahtumia.

Tampereen Oopperan kuoro on mahtavassa iskussa! Kapellimestarina on Heikki Liimola. Tampere Filharmoniaa johtaa Giancarlo Andretta.

Esityksen loistokkaista puvuista saamme kiittää pukusuunnittelija Tuomas Lampista.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen on tehnyt erilaisia, hauskoja jippoja esitykseen. Miekkailun jälkeen esimerkiksi otetaan oluet jääkaapista, kuninkaallisten ilmestyessä kansalla on kännykät ojossa kuvaamista varten. Siitä vessan ovesta puhumattakaan.

Väliajalla näen basso Jaakko Ryhäsen käytävällä. Hänellä, jos kenellä on syvällinen tuntuma Don Carlokseen. Onhan hän esittänyt siinä useamman kerran kuningas Filippiä ja suurinkvisiittoria.

Väliajalla ravintolapöytämme vieressä istuu sattumalta mieheni tuttu, laulaja ja muusikko Mikko Alatalo vaimoineen. He kertovat monista oopperakokemuksistaan maailmalla. Mikko ihastelee kuitenkin, miten upea esitys Tampereella on saatu aikaan, vaikka olemmekin pieni paikkakunta.

Sanonpa vielä, että oopperan loppu saattaa vähän yllättää. Tai riippuu tietenkin siitä, kenen näkökulmasta katsotaan. Joka tapauksessa lähdimme aviohenkilön kanssa ensi-illasta hyvää mieltä hyreksien.

Kuvat oopperasta Tampereen Oopperan kuvapankki/ taiteilija Mikko Karsisto

En ole koskaan tavannut runoilija Eeva Kilpeä, mutta kaiken lukemani perusteella uskon, että Eija Ahvo Eevana Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä tekee oikeutta oikealle Eeva Kilvelle.

Olen myös lukenut kaksi vuotta sitten julkaistun Anna-Riikka Carlsonin teoksen Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Kati Kaartinen on sen pohjalta kirjoittanut saman nimisen näytelmän Nämä juhlat jatkuvat vielä. Kantaesitys on ollut Turun Kaupunginteatterissa viime vuoden lokakuussa. Helsingin ensi-ilta oli 26.2.26.

Näytelmän Eeva on tunteikas, tarvittaessa topakka ja terveen itsetietoinen karjalainen. Näemme videota hänen kotipaikaltaan Laatokan Karjalasta, Hiitolasta. Sieltä Kilpi joutui lapsena lähtemään evakkoon. Sie ja mie kuuluu Ahvonkin suusta. Ystävyys kustannustoimittajaan, näytelmässä Aada (Jonna Järnefelt), on lämmin ja luottavainen. He opettavat toinen toistaan.

Kaikki tapahtumat mahtuvat samaan lavastukseen. Keskellä on puu. Seinillä on kuvia Eevalle tärkeistä paikoista ja asioista, kuten edesmenneestä koirasta. Onpa purkki loppuun käytetyille lyijykynillekin.

Eeva Kilpi ja kirjoituskone ovat vahvasti kuuluneet yhteen. Toki. Muistini mukaan niitä taisi olla useampikin. Olisikohan kirjoituskoneen merkki ollut Olivetti?

Aada käy uskollisesti Eevan luona, milloin tuomassa painosta Eevan kirjoja, milloin muuten vain tervehtimässä. Eeva joutuu näytelmässä kahteen otteeseen sairaalaan kaaduttuaan. Aada käy sielläkin lukemassa runoilijan omia runoja. Ihailen lavastussuunnittelija Veli-Ville Sivénin työtä. Ei tarvita edes sänkyä, kun hänen ansiostaan näen Eevan tosiaan pötköttävän sairaalan osastolla. Lopulta Eeva tavataan näytelmässä hoivakodissa.

Voi että! Ihan melkein rakastun Ahvon Eevaan! Miten sydämellinen, miten lämmin, miten älykäs, miten oivaltava! Miten oikeudentuntoinen! Aadan suulla saamme kuulla Kilven aikoinaan julkaisemia kannanottoja luonnosta ja metsähakkuista. Kilpihän oli ja on suuri luonnon puolestapuhuja.

Säveltäjä ja muusikko Maija Ruuskanen soittaa Kilven runoihin säveltämiään lauluja. Hän myös tekee useamman pienen roolin: hoitajana, Eevan äitinä ja siskona. Kylläpä hänestä on moneksi! Ohjaaja Laura Mattila on tuonut mukaan pieniä katkelmia lapsuudesta.

Näytelmän mukaan Kilpi käytti paljon post-it- lappuja muistin tukena. Kukapa meistä ei käyttäisi. Muisti alkaa muutenkin hapertumaan iän myötä.

Mielenkiintoista on saada näytelmässä videokuvaa Kilven rakkaasta kesäpaikasta Piskolasta. Siitä olen toki lukenut hänen kirjoituksissaan. Piskolassa vieraili myös näytelmän kustannustoimittaja Aada, kun Kilpi ei enää pystynyt sinne menemän. Muistan, että käärmekammoisena minua hirvitti, miten Kilpi kertoi kyiden elelevän porraskiven ympärillä. Huh! Kilvelle ne olivat rakkkaita, luontoon kuuluvia eläimiä. Luontohan muutenkin ympäröi mökkiä.

Tokihan Eeva ja Aada juttelevat kaiken muun ohella Eevan miehistä. Avioliitosta Mikko Kilven kanssa syntyi kolme poikaa. Muista rakkauksista näytelmässä Eeva puhuu vain nimen alkukirjaimilla. Hänen runojaan lukemalla pääsee kokemaan hänen tunteitaan. Hän on saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tunnettu, kaunis Kilven runo kuullaan näytelmässäkin:

Sano heti, jos minä häiritsen, hän sanoi astuessaan ovesta sisään,

niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin.

Sinä järkytät koko minun olemustani.

Tervetuloa.

Pieni äänirooli näytelmässä on Kristo Salmisella. Hän puhuu Aadan tuoreen rakkauden, biologin, suulla.

Seuralaiseni mukaan hyvä näytelmä on sellainen, jonka aikana hän ei joudu katsomaan kelloa. Ei joutunut sen runsaan kahden tunnin aikana, jonka tämä näytelmä väliaikoineen kesti.

Kiitän ihanasta ja koskettavasta teatterielämyksestä kaikkia näytelmän tekijöitä, alkaen Anna-Riikka Carlsonista. Toki eniten kiitän Eija Ahvoa ja Jonna Järnefeltiä. Ja tietenkin lähetän kiitolliset ja arvostavat terveiset runoilija Eeva Kilvelle hoivakotiin. Hän täytti 98 vuotta helmikuussa.

Näytelmän kuvat Kansallisteatteri/ Otto-Ville Väätäinen

Mainos/Lippu saatu Kansallisteatterilta. Mielipiteitäni en ole kuitenkaan myynyt.

On professori Didier Eribon (Miiko Toiviainen).

On Didierin vanhemmat, lihanleikkaaja isä (Timo Torikka) ja siivooja äiti (Sinikka Sokka).

On veli, johon nuoruuden jälkeen Didierillä ei ole ollut yhteyttä.

On kulunut 30 vuotta äidin ja pojan tapaamisesta.

Nyt isän kuoltua poika tulee tapaamaan äitiä.

Jos nyt luulet, että tapaaminen on isän hautajaisten takia, luulet väärin. Inhoamansa ja vihaamansa isän hautajaisiin Didier ei mennyt. Isän raivoamiset lapsena ovat hyvin muistissa. ”En tuntenut sinua”, sanoo Didier.

Hän ei myöskään halunnut tavata hautajaisissa veljeään, josta on vieraantunut.

Näytelmä Itseen kirjoitettu pohjautuu Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin, jonka Timo Torikka on suomentanut. Dramatisointi on Torikan yhdessä Davide Giovanzanan kanssa. Viime mainittu on myös toiminut ohjaajana.

Vanhemmat ovat tavanneet tansseissa. Rakkautta heillä ei ole vaimon kertoman mukaan koskaan ollut. Naimisiinkin hän meni siksi, kun niin oli tapana. ”Ellei hän, niin sitten joku muu kuitenkin.” Tottumuksen voimasta he pysyivät yhdessä. Omat traumaattiset taustansa kummallakin vanhemmalla on.

Isä pyrkii saamaan pojan jatkamaan duunarina kuten hänkin oli tehnyt. Jopa pakottamalla.

Didier haluaa kuitenkin tehdä niin sanotun luokkaloikan. Hän on jo lukioajoista hävennyt ja halveksinut vanhempiaan ja köyhää kotiaan ja pyrkinyt omaksumaan keskiluokan kulttuuria. Paljon on ponnisteluja vaatinut hänen nykyinen sosiaalinen asemansa. Mutta siellä hän nyt on, pikkukaupungin sijasta yliopistossa ihan Pariisissa. Vuosikymmeniin hän ei ole halunnut edes ajatella taustaansa, saati että olisi siitä kenellekään puhunut. Ei ehkä itselleenkään myöntänyt.

Veljekset asuvat samaa huonetta lapsina ja nuorina. Nuoruudessa heidän mielenkiinnon kohteensa erkanevat. Didierillä oli oma salaisuutensa, hän oli ja on homo, ”sellainen”, ”erilainen”.

Didier ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka luokkanousun koettuaan haluaa elää kuin menneisyyttä ei olisikaan. Identiteetti halutaan rakentaa uuden aseman perusteella. Koska menneisyyttänsä ei voi kuitenkaan hävittää, identiteetistä tulee haljennut. Tämä näytelmässä esiin tuotu termi on minusta hyvin kuvaava. Didier ei ole myöskään ensimmäinen eikä viimeinen, jonka koulutuksen ja siten sosiaalisen nousun ovat rahallisesti mahdollistaneet pienituloiset vanhemmat, siivoojat ja tehdastyöläiset. Ne halveksitut ja kielletyt.

Äidin ja pojan keskustelut havainnollistavat loistavasti eri maailmoja. Takaumat pojan lapsuuteen antavat hyvää tietoa sosiaaliluokista ja perheen elämästä. Didierin lapsuuden tapahtumat, kuten koko perheen automatkat ja sukulaistapaamiset ovat merkinneet aivan eri asioita äidille ja pojalle. Äiti on pyydellyt poikaa käymään kotona vuosikymmenten ajan. Äiti kun on aina äiti. Aina Didier on luvannut, mutta on jo luvatessaan tiennyt, että ei tule menemään. Parhaiten äidin ja pojan eroavat maailmat tulevat näissä keskusteluissa esiin. Didierin yllätykseksi ja kauhistukseksi vanhemmat kannattavat äärioikeistoa.

Didier on tuntenut kokeneensa häpeää homoutensa takia. Kyseessä kuitenkin on laajempi häpeän kohde: lapsuuden sosiaaliluokka, köyhyys ja osaamattomuus. Ja niihin liittyen vanhemmat ja heidän elämäntapansa. Kun Didier kertoo äidille saavansa ehkä sosiologian professuurin, äiti kysyy: ”Mitä se sosiologia on?”

Näyttämöllä on myös kosketinsoittaja Maija Ruuskanen. Hän myös säestää näytelmässä olevia muutamia lauluja. Pelkistetyn, mutta hyvin toimivan lavastus- ja pukusuunnittelun on tehnyt Tinde Lappalainen. Videosuunnittelu on Ilari Kallisen työtä. Taustalla pyörivät videot havainnollistavat näytelmän teemoja.

Itseen kirjoitettu on elämänmakuinen, vahvasti puhutteleva, ajatteluttava ja silmiäkin avaava näytelmä. Siihen tarvitaan teksti ja taitavat näyttelijät sopivissa miljöissä. Näytelmä koukuttaa minua niin, että olen aloittamassa BookBeatissa Didier Eribonin kirjaa Paluu Reimsiin. Näytelmän vaikututtavuudesta kertoo myös yksittäinen kuulemani keskustelu väliajalla. Nuorehko nainen selostaa miehelle omaa taustaansa ja nykyistä vierauden tunnetta vanhempiinsa, eri sosiaaliluokissa kun elävät. Ihan kuin Didier.

Näytelmä on Teatteri Metamorfoosin tuotantoa yhdessä Tampereen Työväen Teatterin kanssa.

Kuvat Tampereen Työväen Teatteri/ Darina Rodionova

Lippu Työväen Teatterilta

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ennen alkua näyttelijöitä seisoskelee lavalla katsomassa yleisön saliin tuloa. Aika hauska ja epätavallinen juttu.

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama Toinen tasavalta, kantaesitys 12.2.26 ensi-illassa. Kyseessä on mielenkiintoinen Suomen sodan jälkeisen historian läpikäynti loistavin näyttelijöin! Kun olen jo iällä, pystyn muistamaan monia tapahtumia menneestä politiikasta. Joidenkin tapahtumien kohdalla mietin, miten vanha silloin olinkaan. Olisiko ollut niin, että nuorena valtakunnalliset tapahtumat eivät aina niin kiinnostaneet.

Näytelmä Kekkosestahan ja idän suhteista tämä keskeisesti on. Nuorta Kekkosta pääministerinä esittää Janne Reinikka. Vanhempaa Kekkosta Vesa Vierikko. Nuorempi  Kekkonen toimii pääministerinä J.K. Paasikiven ollessa presidenttinä. Paasikiven jälkeen Kekkosesta tulee presidentti vuonna 1956.

Läpi näytelmän käy ilmi Urho Kekkosen vallan kasvu ja lopulta ihan kuninkaallinen asema. Kukaan ei halua olla eri mieltä hänen kanssaan, ei mikään puoluekaan. Kekkosta käydään porukalla pyytelemässä uudelleen presidentiksi. Joku poliitikko, jonka nimeä en tässä muista, ihmettelee näytelmässä, mikä saa Kekkosen aina vain jatkamaan. No, minäpä luulen tietäväni. Valta, valta ja valta. Sen mukana saa paljon.

Ihastelen koko ajan, miten näyttelijät pystyvät niin hyvin ottamaan haltuun eri rooleja. Jokaisella nimittäin on esitettävänään monia roolihenkilöitä. Kiirettäkin saattaa pitää.

Mielenkiintoista on, miten jo vuosikymmeniä sitten eduskunnassa väiteltiin samoista asioista kuin myöhemmin, esimerkiksi lapsilisistä, päivähoidosta ja eläkkeistä. Toki kiistelyn sisältö on erilaista. Poliitikkojen ansiosta saimme aikanaan monet sosiaaliedut. Sotakorvausten maksamiseen Suomi joutui käyttämään vuosia paljon rahaa. Tästä huolimatta jo vuonna 1948 saatiin laki lapsilisistä. Nykyään keskustelussa on usein näiden sosiaalietuuksien rajaaminen tai heikentäminen.

Lavalla kuvaajat käyskentelevät kameroineen ottamassa meille nähtäväksi lähikuvia tapahtumista, kuten tässä Stalinin (Taisto Oksanen) ja nuoren Kekkosen neuvottelusta. Taustalla pyörii välillä videoita oikeista tapahtumista, joista näytelmässä kerrotaan.

Josif Stalinin aikana juotiin hänen lempiviiniään, Nikita Hrustsêvon (Valtteri Simonen) aikana terävämpiä. Sieluni maisemiin on jäänyt muisto tästä samanlaisten karvalakkien vaihdosta. Näinhän tekevät rakkaat ystävät.

Lohduton ja surullinen on Kekkosen kauden loppu, kuten tiedämme. Itse en tiennyt, että muistiongelmia oli tutkittu jo melkein 10 vuotta aikaisemmin. Näytelmässä vanha Kekkonen käy keskusteluja haudan takana olevan Paasikiven kanssa. Stalinkin käy uhittelemassa.

Nautin kovasti näytelmästä. Se sekä huvitti että ajattelutti ja se on yhdeltä näytelmältä paljon. Mielenkiintoni säilyi hyvin koko näytelmän ajan. Jälkeenpäinkin näytelmä keskustelutti. Hyvä niin.

Kiitokset menevät paitsi näyttelijöille myös koko työryhmälle. Onpa upeaa, että näin monipuolisin menetelmin saadaan historiaa eläväksi. Käsiohjelman lopussa on vielä kertaukseksi poimintoja tuon ajan historian tapahtumista

Kuvat Kansallisteatterin kuvapankki/Mitro Härkönen

Mainos/ Lippu saatu Kansallisteatterilta

Mielipiteeni ovat kuitenkin omiani.

Andre’ jää sängylle istumaan. Valot näyttämöllä sammuvat. Yleisö on hetken aivan hiljaa. Sitten tulevat raikuvat aplodit. Itse nieleskelen kyyneleitä.

Miten vaikuttava, tunteisiin käyvä esitys! Ja niin todentuntuinen. Esko Roine Andre’na kuvaa valtavan taitavasti ja moni-ilmeisesti ikääntyneen muistisairaan elämää. Tämä on Esko Roineen näyttelijäjuhlaa!

Florian Zellerin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama näytelmä on  erittäin ajankohtainen meilläkin. Ohjelmalehtisessä ohjaajiksi mainitaan Tommi Auvinen/Taava Hakala. Väestö ikääntyy, muistisairaiden määrät kasvavat. Tämä on näkynyt ystäväpiirissänikin.

Jonkinlaisen näkökulman muistisairaan maailmaan näytelmä antaa. Vanhat muistot ja nykyhetki sekoittuvat ilman että itse sitä ymmärtää. Ihmisiä ei aina tunnista, he tuntuvat oudoilta. Kotihoitajat vaihtuvat. He eivät kestä Andre’ ajoittaista pahantuulisuutta ja haukkumista. Hoitaja (Riikka Papunen) lässyttää kuin lapselle. Sitä ei Andre’kaan siedä. Toistuvasti muistisairaalta monesti tyhmästi kysellään: Muistatko? Etkö muista? Kun ei muista, niin ei muista.

”Kuka minä sitten olen”, on Andre’lla lopulta kipeä kysymys. Käsitttääkseni jonkinlaisena ankkurina nykyhetkeen toimii Andre’lla rannekello, josta hän tarkistaa ajan vähän väliä. Kello on tämän tästä hukassa, usein hänen itsensä jemmaamana kaappiin. Varkauksia Andre’ toki usein epäilee. Aikakin on hävyksissä, kun hän ei enää saa selvää kellonajasta, näin ymmärsin. Asuinpaikan vaihdokset sekoittavat hataran pään entisestään. Andre’kin muuttaa kotoaan ensin tyttärensä Annen (Miia Selin) luo ja sitten hoitolaitokseen.

Täytyy sanoa, että katsojanakaan en tahtonut olla aina perillä siitä, mikä oli nykypäivää, mikä mennyttä muistoa ja mikä Andre’n oman pään harhaa. Seuralaiseni epäili, että ehkä oli tarkoituskin siten antaa tuntumaa katsojalle miehen harhailusta. Mene, tiedä. Pentti Helin lienee esittänyt Annen entistä miestä ja hoitajaa.

Kuten oikeassa elämässäkin, muistisairaan käsitykset voivat naurattaakin. Ja naurattivatkin. Andrekin kertoo hoitajalle olleensa tanssija, steppaaja. Että ihan hän nytkin voisi vaikka antaa esityksen taidoistaan. Ei haittaa, vaikka oikeasti hän on ollutkin insinööri. Tapahtumat näyttämöllä ovat kuitenkin enimmäkseen surullisia, koskettavia. Etenkin väliajan jälkeen tunnelma salissa on minusta vakava, myötätuntoinen.

Muistisairaus ei tässä näytelmässäkään vaikuta vain Andre’hen, vaan myös läheisiin. Tytär Anne kipuilee isän sairauden ja tämän käyttäytymisen kanssa kaiken aikaa. Entinen, ankarakin isä on muuttunut täysin, välillä hoivattavaksi lapseksi. Anne yrittää tehdä yhdessä isän kanssa sopimuksia. Muistisairas ei niitä vain hetken kuluttua muista. Kipein hetki tyttärelle on se, kun isä ei tunnista häntä. Anne on kahden tulen välissä, vähintään. Muistisairaan asuminen samassa kodissa ymmärrettävästi rasittaa Annen miesystävää (Janne Kallioniemi). On joskus sanottukin, että tietyssä vaiheessa muistisairaus onkin enemmän läheisten sairaus.

Ajatus Andre’n loppuelämästä pariisilaisessa hoitokodissa yksinäisenä ja itseltään hukassa surettaa minua, vaikka tytär Anne pyrkiikin käymään Lontoosta kerran kuussa. Edes hoitajien (Maiju Saarinen, Pentti Helin) houkuttelut ulos aurinkoon eivät näytä häntä ilahduttavan.

 Mutta mikä olisi hoitokodin vaihtoehto? Olisiko sellaista?

Näytelmän kuvat ovat Tampereen Työväen Teatterin kuvapankista/Kari Sunnari.

Lipun olen saanut Työväen Teatterilta